Olin mennyt ajoissa nukkumaan, laitettuani ensin aikatauluni Hallille, Hall ei ollut kovin mielissään siitä, että menin näin aikaisi töihin, olin vielä toipilas, mutta sanoin haluavani ihmisten ilmoille. Enkä halunnut jäädä kotiinkaan murehtimaan, en halunnut ihmisten luulevan, että juorut olivat totta, että minut olisi merkattu. Puin ylleni tiukan poolopaidan, jonka kaulus nousi aivan leukaani asti ja kotelohameen, joka ylsi polviin asti. Ulkona oli pieni pakkanen ja keli oli nyt todella varallinen, liukkauden takia, koska edellisenä päivänä oli tullut vettä. Kenkiä valitessa meni tovi, koska halusin laitta korkkarit, mutta ulkona oli liukasta, joten valitsin talvikenkäni, jotka pitivät hyvin jäällä. Katsoin ulos ikkunasta, joko kyytini oli tullut ja näin tumman auton odottavan minua oven edustalla, reportaaseja oli alkanut parveilla auton ympärillä, mutta he olivat ottaneet etäisyyttä, kun olivat nähneet hyvin kookkaan miehen nousevan autosta. Hän oli pukeutunut tummaan, istuvaan pukuun ja hänen silmillään oli kapeat aurinkolasit, mutta hänen katseensa oli pistävä niidenkin läpi ja sai ylimääräiset pysymään loitolla. Hänen hengityksensä höyrysi, kun hän käveli ulko-ovelleni odottamaan minua, huokaisin. Pomo oli tarkka, olin hänelle arvokas työntekijä ja heidän menestys oli osittain minun ansioitani, puin pitkän takkini ylle ja nostin kauluksen pystyn, olin letittänyt paksun tukkani kuohkealle letille oikealle puolelleni ja kiedoin vielä kaulahuivin kaulaan ja lähdin alas. Mies tervehti minua pään nyökkäisyllä, kun tulin ovesta ulos. – Pomo taitaa olla huolissaan, Boris. Sanoin miehelle hymyilen lempeästi, joka vain virnisti ja ohjasi minut autoon. Reportaasit yrittivät saada minulta haastattelua, mutta istuin auton kyytiin tyynesti vilkaisematta heitä, en antanut haastatteluja muutenkaan ja olin kylmä reportaaseja kohtaan, annoin haastatteluja ainoastaan, kun pomo ne salli. Tervehdin iloisesti kuljettaja, joka tervehti pään nyökkäisyllä ja lähti liikkeelle Borisin istuttua auton. Töihin meno oli sujuvaa ja yhtään reportaasia ei olut tullut työpakkani liepeille, he kai pelkäsivät liikaa vartiointia. Odotin hissin pysähtymistä ja astuin ulos, työtoverini huomasivat saapumiseni heti ja riensivät luokseni, he kyselivät vointiani ja mitä oli tapahtunut. – Voin hyvin, se on pääasia. Sanoin tyynesti ja torjuin heidät ja menin pomon juttusille suoraan, kun Boris hoputti minua eteenpäin. Istuin pomo työpöydän ääreen ja sytytin tupakan ja puhalsin pitkän sauhun. – Näytät voivan hyvin Milena? Pomo sanoi, katsoin hänen työpöytäänsä, mikä oli järjestyksessä, mutta hyvin paljon töitä auki. – Kyllä, oloni on loistava, vaikka hiukan stressaantunut, Nickolai. Sanoin ja otin toisen pitkän sauhun, Nickolai nousi tuoliltansa ja meni viski tarjottimen luokse ja kaatoi lasillisen ja tarjosi sen minulle, otin hörpyn sitä. -  Sairaslomasi olisi jatkunut vielä viidellä päivällä, mutta olet täällä. Nickolai sanoi ja kaatoi itsellensä myös. – En halunnut olla kotona, kaikki tämä myllytys ja uutisointi hermostuta minua. Sanoin hiukan vaitonaisesti, Nickolai tuli seisomaan eteeni ja nojasi työpöytäänsä vasten. – Haluatko kertoa mitä tapahtui. Nickolai kysyi ja katsoi minua suoraan silmiin, join viskin loppuun ja katsoin lasin pohjaa. – Tiedät mitä on tapahtunut, miksi minun pitäisi niitä kertoa uudelleen. Sanoin hiukan närkästyneenä, en pitänyt sitä, kun Nickolai tuli lian iholle, hän on useasti yrittänyt päästä treffeille kanssani, mutta olen torjunut hänet. – Ne ovat turhan sekavia ja halua kuulla totuuden huuliltasi. Nickolai sanoi kevyt virne suupielellä ja joi oman lasinsa tyhjäksi, tuhahdin. – Minut raiskattiin, mutta… Sanoin suoraan ja kaunistelemattomasti, Nickolai nosti kulmaansa ja nojautui käsinojiani vasten ja toi kasvonsa lähelle omiani katsoen silmiini. – Niin, mutta? Nickolai sanoi ja loi katseensa rintaani, painoin käden merkkini päälle. – Silmäni ovat ylempänä. Ihmissusi raateli miehet. Sanoin näpäkästi, mikä sai Nickolain kulmat mutrulle ja hän nousi suoralle selälle ja oikaisi pukunsa helmaa. – Kuulemma päällesi käynyt mies kuoli hyökkäyksessä, saamiinsa vammoihin. Toinen on vielä teho-osastolla. Nickolai sanoi ja palasi paikallensa pöydän ääreen ja alkoi selata papereita. – Mutta tärkeintä että olet kunnossa ja turvattu. Nickolai sanoi tyynesti ja katsoi minua. – Nyt kun mietin, hunterpoliisi Hall taitaa olla sukua. Sanoin ja katsoin Nickolain nimikylttiä pöydällä, Nickolai Hall. – Kyllä. Hän on nuorimmainen pikkuveljeni ja olen saanut kuulla häneltä tilanteestasi. Nickolai sanoi, nousin ylös. – Hyvä. Sanoin hiukan närkästyneenä ja lähdin ulos hänen toimistostansa ja suuntasin omalleni. Suljin oven perässäni ja loin katseeni piirtotaululle, missä oli viimeviikolla käytyä projektia ylhäällä. Menin pöytäni ääreen ja luin työsähköpostini, huomasin että tämä projekti oli laitettu tauolle, koska olin jäänyt sairalomalle ja sitä jatkettaisiin vasta ensiviikolla. Kulin ovelta koputuksen ja pyysin hänet sisään. – Neiti Thomsson? Mitä teemme nyt tämän projektin kanssa? Sisään tullut naine kysyi, hän kuului tähän projektitiimiin ja kuulosti hyvin huolestuneelta. – Jatkamme sen kanssa ensiviikolla, niin kuin viestissä on mainittu. Asiakkaille on kerrottu työn viivästymisestä, joten ole huoleti. Yritän keksi jotain muuta tehtävää siksi aikaa. Katson, onko minulla kesken eräisiä projekteja. Infoan teitä myöhemmin päivällä. Sanoin hymyillen lämpimästi ja aloin selata tiedostojani, nainen nyökkäsi ja poistui sitten. Lounas aika tuli ja ovelleni koputettiin uudelleen, pyysin sisään. – Lähdetään lounaalle Milena. Kuulin tutun äänen ovelta ja nostin katseeni koneelta ja hymyilin. – Onko jotain tiettyä paikkaa, minne mennään, Iris. Sanoin naiselle, joka tuli pöytäni ääreen. – Ei erityisemmin, mutta mennään sellaiseen missä voimme keskustella rahassa. Haluan kuulla mitä sinulle on käynyt. Tunnen syyllisyyttä, kun lähdit luotani sinä iltana. Iris sanoi surullisena ja pää painoksissa, nousin pöytäni äärestä ja halasin Iristä. – Ei se ole sinun syysi. Itse halusin kävellä kotia, koska oli niin kaunis kuutamo. Sanoin lohduttavasti, mikä sai Iriksen hiukan paremmalle mielelle. Pistimme ulkovaateita päälle ja mietimme samalla, minne mennä, Boris seurasi minua kaikkialle, työ aikana, joten otimme hänet ruokailu seuraksemme ja menimme ei niin suosittuun lounaspaikkaa, missä oli vähän asiakaita, mutta hyvää ruokaa. Istuimme syrjäiseen pöytään ja tilasimme annoksemme, Iris kyseli kaikkea, mitä oli tapahtunut sinä iltana, kerroin hiukan vasahakoisesti ja kainostellen. – Kauheaa… en tiedä mitä ajatella, saako kuolleista ajatella näin, edes? Iris kysyi kauhulla, sillä hän oli tyytyväinen, että päälle käynyt mies oli kuollut pedon hampaisiin. – Se on aivan oikein sille miehelle. Boris sanoi oman sanansa asiaan, se huvitti minua. – Tunsin Kentin ja Lloydin tavallaan, joten Kentin kuolema kuulostaa rankalta, vaikka hän kävi kiinni minuun… Sanoin hiukan apeana, Iris halasi lohduttavasti ja saimme sitten annoksemme eteen ja aloimme syödä. – Mutta onko se totta, mitä sinusta huhutaan? Onko sinut merkitty? Iris kysyi syönnin ohella ja katsoi minua vakavana. Painoin käden rintaani vasten ja olin mietteliäs. – Ei ole. Se ei ole totta. Sain raapaisun suden kynsistä, mutta en tiedä miksi se ei tappanut minua. Valehtelin, en halunnut jostain syystä kertoa sitä, että olin merkitty oikeasti, halusin niiden huhujen loppuvan. Iris näytti helpottuneelta, mutta Boris ei näyttänyt vakuuttuvan asiasta, mutta en jaksanut ruveta väkisin syöttämään valettani hänelle. – Saastuiko veresi? Olen kuullut, että raapaisukin riittää…. Iris sanoi hiukan peloissaan, nyökkäsin. – Vereni on saastunut ja käyn injektio pistoilla sairaalassa. Oloni on tällä hetkellä hyvä ja lääkäri sanoi, että hoito tulee olemaan tehokas ja lyhyt, kun se päästiin heti hoitamaan. Sanoin hymyille ja näytin pientä pistojälkeä kyynärtaipeessa, siihen oli jäänyt pieni mustelma. – Hienoa, mutta olisiko sinun pitänyt kuitenkin levätä kotona? Iris sanoi ja lopetti ruokailunsa, pudistin päätäni. – En halua ihmisten uskovan huhupuheisiin ja haluan näyttäytyä ihmisten ilmoilla, ettei minulla ole hätää. Sanoin ja lopetin ruokailun, Iris katsoi minua ihaillen. – Olette niin vahva luonteinen, Milena. Ihailen teitä suuresti. Iris sanoi huokaisten, punastuin hiukan. – Noh, olen saanut kasvaa yksin, se kasvattaa luonnetta. Sanoin hymyillen leveästi ja pyysin laskun.

Palasimme työpakalle ongelmitta, olimme onnistuneen harhauttaman reportterin kannoiltamme, joka oli havainnut minun tulevan ulos lounaspaikasta. Istuin toimistossani ja katoin näytölle mietteliäänä, kesken eräisiä projekteja ei ollut, joten minun oli keksittävä tiimille jotain tekemistä. Kutsuin tiimin lyhyeen kokoukseen ja kerroin tilanteesta, monelle asia ei tuottanut ongelmia, sillä he olivat lupautuneet muihin projekteihin auttajiksi, mikä helpotti minun työtäni. – Tämä oli mukava kuulla ja helpottaa toimintaa. Jatkamme tämän projektin kanssa ensiviikon maanantaina. Sanoin ja päätin kokouksen, jäin katsoman ikkunasta ulos kokoushuoneeseen. Pakkanen alkoi kiristyä, uutisissa oltiin luvattu jopa lumisadetta huomiseksi. Nyt tekisi mieli lähteä puistoon kahville, mutta en voi tehdä sitäkään. Ympärilläni olisi parvi reportaaseja, kuin puluja leivänmurusten ympärillä, jotka haluaisivat lööpin nälässä haastattelun ja samassa kuulin ovelta koputuksen. – Herra Hall haluaa nähdä sinut. Boris sanoi ovelta, nyökkäsin. Saavuin Hallin toimistolle ja katsoi Nickolaita kysyvästi. – Olen antanut luvan yhteen isompaan haastattelu tilaisuuteen huomiselle päivällä, joten valmistaudu siihen. Hunterpoliisi Hall tulee kertomaan tarkemmin, mitä kannattaa sanoa haastattelussa, ettet lietso pelko. Nickolai sanoi tyynesti, ristin kädet rinnuksilleni ja katsoin Nickolaita tuimasti. – Enköhän itse tiedä parhaiten, mitä kertoa. Sanoin närkästyneenä, en pitänyt komentelusta, haastattelut menivät aina hänen pillinsä mukaan, mitä sain sanoa ja mitä en. Nickolai loi minuun tuiman ilmeen ja naputti kynällä pöytää. – Et tällä kertaa, Eric kertoo sinulle ne tarkemmin. Nickolai sanoi, nostin kulmaani, ai, nyt hän käyttää hänestä etunimeä. – Taidatte pelata samaan pussiin. Sanoin tuohtuneena ja lähdin toimistosta kärttyisenä. En pitänyt yhtään siitä, että minua pompoteltiin ja lähdin kotia. Boriksella oli kova työ pysyä perässäni, olin niin kiukkuinen, että ulos päästessäni tartuin auton kahvaan niin voimakkaasti, että kahva rusentui puristuksissani ja ovi repeytyi yläsaranasta irti. Katsoin sitä järkyttyneenä ja Boris tuli suojaamaan selustaani, huntereiden auto ajoi vierelleni ja Boris sysäsi minut sen kyytiin ja tuli istumaan kanssani takapenkille. Puristin pelokkaana Boriksen rinnuksista, en käsittänyt mitä oli tapahtunut ja katsoin kättäni, missä ei ollut jäljen jälkeä, rutistettuani auton kahvan, niin murskaksi. Hall ajoi pihaani ja Boris melkein kantoi minut sisälle, olin voimaton ja shokissa. Boris istutti minut sohvalle ja väänsi otteeni irti. -  Milena rauhoitu. Ei mitään hätää. Boris sanoi rauhoittavasti, katsoin Borista pelokkaana ja kyyneleet kirposivat poskilleni. Katsoin Hallia, kun hän kyyristyi vierelleni. – Ei hätää neiti Thomsson. Olette kotona nyt. Hall sanoi ja aloin itkeä vuolaasti. – Halua olla yksin… Sopersin itkun seasta, mutta Boris otti minut syleilyynsä pudistellen päätänsä.

Itkun laannuttua, istuin kahvikuppi kädessä sohvalla, niiskuttaen. Meikkini olivat levinneet naamalleni ja Boris toi minulle puhdistus liinoja ja peilin. En käyttänyt paljoa meikkiä, koska ihoni oli hyvä ja sileä, käytin ainoastaan kajaalia ja ripsiväriä, silloin tällöin luomiväriä. Pyyhin valuneita meikkejäni kasvoiltani ja kohotin sitten katseeni Halliin, joka istui vastapäätä minua. – Tämä on aivan normaalia oireilua, saastuneella verellä, mutta kun injektiot alkavat tehota, niiden pitäisi kadota parissa viikossa. Hall sanoi tyynesti. Katsoin Hallia nyökäten ja nousin viedäkseni liinat roskikseen. – Kuuloni ja näköni ovat herkistyneen… Sanoin apeana ja katsoin Hallia, joka nyökkäsi myöntävästi. – Muutoksesi on yllättävän nopea, voi olla, että injektion otto väliä pitää tiivistää. Hall sanoi, olin hiukan kauhuissani. – Mutta ei mitään hätää. Ilmoitan lääkärille heti huomenna tilanteesta ja otamme sinuun sitten yhteyttä. Hall sanoi ja nousi. – Olen partiointi vuorossa tänään, joten olen pihalla, jos tarvitset jotain. Hall sanoi ja lähti sitten, Boris katsoi minua mietteliäänä ja istui siten sohvalle ristien kädet rinnalleen. – Jään yöksi. Ei ole hyvä jättää sinua nyt yksin. Boris sanoi vakavana, huokaisin. Tiesin, etten saisi Borista millään poistumaan, kun Boris päätti jotain, hän seisoi päätöksessään väkevänä kuin vuori. – Hyvä on. Teen vuoteen sinulle sohvalle. Sanoin hymyillen ja hätistin Borisin ylös ja tein hänelle pedin siihen. Jäimme vielä juttelemaan paljon tilanteestani, mitä pelkäsin ja mitä en halunnut käyvän, mutta maatessani sängyssä, mietin, halusinko muuttua ihmissudeksi ja aloittaa aivan uuden elämän. Olin kyllä tyytyväinen tähän, mitä elin, vaikka asuin yksin, en kaivanut ketään. Olin tottunut asumaan yksin hyvin pitkään, seurustelu suhteeni eivät kestäneet kauan ja en pystynyt asettumaan aloilleni. Edellisestä suhteestani on kulunut vasta vuosi ja erosimme riitaisesti, siitä uutisoitiin pitkään. Joskus vain mietin, että olisi van helpompaa kadota jonnekin, minua joskus kyllästytti olla jatkuvasti jossain jutussa mukana. Olin pitkä, 180cm pitkä nainen, kaunis ja hoikka, vartaloni muodot olivat kurvikkaat, hiukseni olivat pitkä ja tuuheat, hyvä kuntoiset ja ihoni oli virheetön, olin täydellinen kauneuden perikuva ja haluttu. Joskus toivoisin, että olisin olut ruma ja lyhyt, mutta minulle sanotaan aina, kuinka luonnonkaunis olen, onneksi Nickolai pitää kosiskelijat loitolla, mustasukkaisuudellaan. Olisimme kyllä kieltämättä upea pari Nickolain kanssa, mutta hän oli vain pomoni ja en pitänyt hänen itsekkäästä käytöksestä. Huokaisin ja käännyin kyljelleni aivan sykkyrään ja painoin kädet rintaani vasten, tuntui kuin merkki sykkisi.