Seuraavana päivänä kävelin kouluun Renen saattamana, Elisabetin oli mentävä tuntia aikaisempaan ja vanhemmilla oli tärkeä tapaaminen heti aamusta. – Hyvää koulupäivä, nuori herra. Rene sanoi ja lähti sitten takaisin päin jätettyä minut koulun oville ja tarkistaen, että menin sisälle. – Menet huomisesta päivästä lähtien vaunuilla kouluun. En anna sinun kävellä enää kouluun. Isä sanoi edellisenä iltana, meidän syödessä iltapalaa. Katsoin isää yllättyneenä. – En suostu siihen. Haluan pitää kuntoni yllä kävelemällä kouluun. Sanoin tomerasti, mutta olin silti hiukan epävarma, isä katosi minua hiukan tiukasti, mutta huokaisi sitten. – Jään taas kakkoseksi, jos rupean kiistelemään kanssasi harrastuksestasi. Isä sanoi lopulta hymyillen, hymyilin hiukan itsekin. – Minä kävelen Lapiksen kanssa ne aamut, kun voin. Elisabet sanoi hymyillen. – Hyvä, katsotaan sitten, kuka kävelee kanssasi muina aamuina, kun Elisabetillä on aikaisempi lähtö. Isä anoi.

Päivän tunnit menivät jotenkin hitaasti ja välitunnit pysyttelin luokissa, sillä en halunnut nähdä Neroa käytävillä, Elisabet tuli käymään välillä luonani, kuin tarkistaakseni, että olin vielä kunnossa. – Miksi siskosi on käynyt koko päivän luonasi? Hän ei ole tehnyt sitä yleensä? Siro kysyi, katsoessaan poistuvaa Elisabetin selkää. – Hän on vain huolissaan. Sanoin, Siro kääntyi puoleeni ja katsoi minua. – Onko jotain sattunut? Siro kysyi, sillä hän huomasi huolen kasvoillani. – Ei mitään vakavaa, joten ole huoleti. Elisabet on vain hiukan ylisuojeleva minua kohtaan, kyllä se tästä hiipuu. Sanoin hymyille leveästi, näyttäen mahdollisimman pirteältä. Siro kohautti hartioita. – Noh, olette muutenkin salaperäisiä, niin kai tämä on normaalia. Siro sanoi virnistäen ja mottasi minua olkapäähän, naurahdin.

Viimeisen tunnin jälkeen laahustin raskain askelin salille päin. Minulla oli niin ristiriitaisia tunteita, halusin mennä kiireellä harkkoihin, mutta pelkäsin kohdata Neron ja olla menemättä. Pysähdyin pukuhuoneen ovelle ja pidin kättäni kahvan päällä empien, mutta tartuin kahvaan ja astuin sisään tomerasti. Rakastan pelaamista liikaa ja minulla on tavoitteeni ja en halua luopua siitä.

Päivän harkat menivät hyvin, vaikka minua hermostutti kohdata Neron katse, mikä tarkkaili jokaista liikettäni. Päivän pääteeksi valmentaja tuli jututtaman minua. – Lapis, haluan sinut kisajoukkueeseen. Olet yksi parhaista pelaajistamme, miltä kuulostaisi? Valmentaja sanoi hymyillen, olin yllättynyt, mutta vastasin niin kuin aina. – Anteeksi, muta en ole kiinnostunut kisaamaan. Sanoin, valmentaja oli pettynyt. – Tulisit nyt, taitosi menevät hukkaan vain rivimiehenä. Voisit edetä tässä pelissä, vaikka kuinka pitkälle. Valmentaja sanoi ja yritti saada minua kisajoukkueeseen, kunnes Nero tuli valmentajan vierelle laskien käden hänen hartialle. – Hän ei halua kisata, joten anna hänen olla. Nero sanoi ja poistui sitten, valmentaja katsoi hölmistyneenä Neron perään ja kääntyi sitten minun päin ja katsoi minua pettyneenä. – Saat sitten pysyä rivimiehenä. Valmentaja sanoi ja katsoi minuna päästä varpaisiin. – Harmi. Valmentaja sanoi ja poistui, sain kylmiä väreitä, mitä tuo katse tarkoitti, se kylmäsi selkäpiitäni. Menin pukkareille ja vaihdoin vaatteet ja menin aulaan, missä Elisabet jo odotti. Hän nosti kätensä nenälleen. – Teillä taisi olla kovat treenit, haiset hielle. Elisabet sanoi, naurahdin. – Joo. Kisat ovat lähestymässä ja alamme valmistautua niihin kasaamalla kisajoukkuetta. Sanoin, Elisabet hymyili. – Minuakin pyydettiin kisajoukkueeseen, mutta kieltäydyin. Sanoin, Elisabet oli yllättynyt, mutta mietti sitten. – Se oli ehkä viisas päätös, kun Nero on kapteeninanne, mutta miksi kieltäydyit? Elisabet kysyi ja laski kätensä alas, kun pääsimme ulos. – En vain halua pelata kisoissa. Sanoin vaisusti, Elisabet virnisti. – Vieläkö haaveilet Dragonvillen joukkueesta? Elisabet sanoi ja pukkasi minua kevyesti hartiasta, hymyilin nolona. – Joo, se on haaveeni. Sanoin hymyillen ujona.