Oho, paripäivää vilahti ohi kuin koomassa... mikä kuvasti täydellisesti parin päivän fiilistä.

Työt lähtenyt taas kulkemaan kivasti ja vuoden ekat ylityötkin painettu ja ihan kunnolla, minkä takia on hiuka väsyttänytkin ja päivitys jäänyt välistä.

Mutta korjataan asia pikimiten ja seuraavaa pätkää näytölle :D


Käänsin katseeni varovasti ja näin Neron seisova siellä hyvin yllättynyt ilme kasvoillansa ja pidellen korvikseni pientä palloa sormissaan. Levitin hitaasti pyyhkeen vartaloni suojaksi, seisomme kummatkin hiljaa liikkumatta ja tuijottamalla toisiamme. – Lapis?? Nero sai sanottua lopulta ja otti askelen lähemmäksi, säpsähdin sitä ja katsoin hiukan peloissani Neroa ja aloin haroa korvistani paikalleni ja se mennä sujahti ja muutuin takaisin mieheksi, samassa Nero seisoi jo vierelläni ja tarttui minua kädestä kiinni ja katsoi minua suoran silmiin. – E…et nähnyt mitään… kuvittelet kaiken… Sanoin ääni väristen ja yritin irrottautua otteesta, mutta Nero ei hellittänyt ja puristi ranteestani tiukemmin ja käänsi minut itseensä päin, jotta näki minut kunnolla. – Olit naisena? Etkö ollutkin? Nero sanoi, pudistin päätäni voimakkaasti ja käänsin katseeni pois. – Ei… en ollut, et nähnyt mitään. Päätä irti. Sanoin ja yritin riuhtoa kättäni irti, mutta Nero tarttui leuastani kiinni napakasti ja käänsi korvis puolen itseensä ja oli ottamassa korvista pois. – Älä! Huudahdin ja samassa kuulimme huudon aulasta. – Lapis! Oletko vielä täällä?! Kuulimme Elisabetin huutavan ja Nero laski irti minusta. Keräsin vaatteeni kiireesti ja riensin pukukaappien puolelle. – O.. ole kohta valmis…. Huusin äänen hiukan tärisevän, yrittäen hillitä sitä. Puin päälleni kiireesti ja riensin Elisabetin luokse ja hän huomasi heti, jonkun olevan pielessä. – Merkkisi näkyy, mitä on sattunut? Elisabet kysyi ja pysäytti minut tarttuen hartioista. – Lapis, mitä on tapahtunut? Oletko kunnossa? Elisabet kysyi ja katsoi pukareille päin ja näki Neron tuleva sieltä ulos. – Nero? Mitä teit Lapikselle. Elisabet sanoi vihaisena ja meni Neron luokse ja tarttui häntä rinnuksista kiinni ja katsoi vihaisena Neroa. – Näin vain hänen merkkinsä. Mitä se tarkoittaa? Nero sanoi, Elisabet päästi irti Nerosta. – Se ei kuulu sinulle. Elisabet sanoi napakasti ja palasi luokseni ja tarttui minua hartiasta ja lähti kuljettamaan kotia. Kävelimme hiljaa kotimatkan ja tunsin, kuinka Elisabetin käsi tärisi hartiallani ja hänen kasvoistaan näki pelon. Pysähdyin ja Elisabet yllättyi sitä ja kääntyi puoleeni hätäisenä. Halasin Elisabetiä, mikä yllätti hänet, mutta hän halasi minua myös. – En minä ollut kuolemassa sisko… hän vain näki… merkkini. Sanoin painaen pääni Elisabetin rintaa vasten. Tunsin kun Elisabet pidätteli itkua. – Pelästyin mitä sinulle on tapahtunut, kun näin järkyttyneet kasvosi… Elisabet sanoi, halasin Elisabetiä tiukasti. – Ei minulla ole hätää, ei mitään hätää. Sanoin ja Elisabet alkoi itkeä, lohdutin häntä.

Menimme kotiin, kun Elisabet oli rauhoittunut ja äiti huomasi kasvoistamme heti, että jotain on sattunut. – Lapis, Elisabet? Mitä on sattunut? Äiti kysyi huolissaan ja tarkisti meidät kummatkin. Isä tuli toimistohuoneestaan katsoma mitä on meneillään. – Joku on nähnyt merkkisi. Isä sanoi, hän oli tarkka ja huomasi heti, mitä oli meneillään, nyökkäsin varovasti. – Hän oli Nero, hän on luokaltani. Elisabet sanoi, isän ilme vakavoitui. – Tiesikö hän siitä mitään? Isä kysyi, Elisabet pudisti päätänsä. – Uskon että ei. Elisabet sanoi. – Hän taitaa olla niitä Von Khlennarin poikia. Isä sanoi mietteliäänä ja lähti hakemaan takkinsa. – Minne lähdet? Elisabet kysyi yllättyneenä. – Lähden tapaaman sitä poikaa heti. Pyyhin hänen muistinsa Lapiksesta. Isä sanoi. – Ei! Huudahdin ja peitin samassa suuni kämmenelläni, kaikki katsoivat minua yllättyneenä. – Hän on kapteenini… et voi pyyhkiä hänen muistiansa… Sanoin hätäisesti, pelkäsin pelaamiseni puolesta ja en halunnut lopettaa sitä, vaikka Nero näki minut… Selviän kyllä sitä jotenkin. – Enkä halua lopettaa pelaamista. Sanoin vielä ja katsoin isää anovasti. Isä tuli luokseni ja laskeutui tasolleni ja katsoi suoraa silmiini. – Tiedän tämän harrastuksen olevan sinulle tärkeä, mutta turvallisuutesi menee sen edelle ja en voi antaa muiden tietää sinun oleva silkkipeura. Isä sanoi vakavana, tartuin isää kädestä kiinni. – Ei! En suostu tähän, et voi viedä luotipalloa minulta! Et voi tehdä tätä minulle…. Sanoin itkuisena, aloin itkeä vuolaasti, myös sen takia, että aikaisempi jännitys laukesi ja isä otti minut tiukkaan halaukseen. – Hyvä on. Elisabet jutelkoon hänelle, mutta en voi antaa sinun enää kulkea yksin kouluun. Isä sanoi ja nyökkäsin myöntävästi.

Illalla maatessani sängyllä, pyörittelin korvikseni uutta palloa, minkä olin laittanut siihen, sillä minulla oli yksi varapallo siihen. Mietin tapahtumaa mitä oli sattunut pukarilla, miksi valehtelin perheelleni, mitä Nero oli nähnyt… varmaan siksi, että tulisin silloin menettämään rakkaan harrastukseni ja joutuisin varmaan heti vaihtama koulua, mutta en halunnut menettää ainutta ystävääni, mitä minulla oli. Tulisin kyllä selviämään siitä, mutta en pysty menemään varmaan koulun huomenna.

Aamu valkeni ja olin todella väsynyt, en saanut nukuttua kunnolla ja istuin aamupalapöydässä vaisuna. – Mikä hätänä kultaseni? Äiti kysyi katsoessaan minua, tuijotin leipääni, en ollut koskenut siihen, sillä minulla ei ollut nälkä. – En halua mennä koulun tänään… Sanoin vaisusti, kuulin äidin huokaisevan. – Painaako eilinen sinua niin paljon. Äiti sanoi ja tuli vierelleni ja suukotti päälakeani. – Ilmoitan koulun, että olet kipeänä ja olet poissa tämän päivän. Äiti sanoi, nyökkäsin. – Pidän Nerolle tänään kunnon puhuttelun. Elisabet sanoi viereltäni ja nousi lähteäkseen kouluun ja halasi minua ohi mennen. Menin sitten huoneeseeni syömättä mitään.