Torstai

Heräsin hiukan väsyneenä, eilinen päivä oli ollut kyllä rankka henkisesti. Olin nähnyt painajaista siitä, mitä olin nähnyt Hataken sisimmässä ja siitä, mitä hän oli joutunut kokemaan vuosia. Mietin sitä sängyllä istuessani ja katsoin puhelintani, siihen oli tullut pari viestiä, yksi Leolta ja toinen Niciltä. Leo oli kysellyt, pääsenkö tulemaan ja Niciltä oli tullut harjoituksiin liittyvää ohjeistusta pelitapaani ja hän kertoi myös, että OnePiecen kummatkin joukkue oli saapunut ja huomenna, eli tänään, tulisi Vornaarin joukkue, se sai ajatukseni seisahtumaa ja niskavillani pystyyn. Nousin ylös ja puin verryttelypukuni, sillä tänään meillä kisoihin osallistuvilla ei ollut enää tunteja, sillä meidän piti keskittyä nyt turnauksiin. Menin alakertaan, missä äiti katsoi hiukan kummissaan asuani. – Niin, kisat avataan ylihuomenna. Äiti sanoi havahduttuaan ja antoi suukon otsalleni. – Kuulin isältä, mitä olitte tehneet eilen illasta ja olen todella ylpeä sinusta. Toivottavasti olet hänen tukenaan myös jatkossa. Lapsi parka on joutunut kokemaan kovia. Äiti sanoi ja silitti päätäni, nyökkäsi. – Autan parhaani mukaan, mutta minun on nyt mentävä. Sanoin ja nappasin pöydältä voileivän, minkä Rene oli tehnyt valmiiksi ja kävelin reippaasti koululle. Dragon nestissä oli vilskettä ja etsin katseella joukkuetovereitani ja tunsin yllättäen käden olallani ja käännyin katsomaa, kuka hän oli. - Huomenta siloposki. Kovu sanoi leveästi virnistäen, pidellen laukkuansa olallaan. – Missä meidän joukkue kokoontuu? Kysyin ja katsoin Kovun osoittamaan suuntaan. – Meidän joukkueelle on varattu meidän oma miesten pukkari, koska olemme kotijoukkue. Muille on järjestetty joukkuetilat salin puolelle. Kovu sanoi ja lähdin Kovun perässä kulkemaan kohti pukareitamme. Jännityin nähdessäni liiankin tutut joukkuetakit, punaiset, tulivuori kuviolliset ja piilouduin Kovun vierelle, kun kuljimme heidän ohi. Tunnistin meihin selkäpäin seisovan, tummanpunaisilla siivillä olevan miehen, joka käänsi katseensa peräämme, kun pujahdin nopeasti pukareille. Kovu katsoi minua hiukan kummissan, tullessaan perässäni. – Ne taisivat olla sinun vanha joukkue, eikö vain? Yksi huusi ainakin nimesi. Kovu sanoi ja katsoi minua hiukan ihmeissään. – Joo… niin oli…. mutta en halua olla missään tekemisisä sen punaisen lohikäärmeen kanssa… Sanoin ja laskin kassini kaapini edustalle, Kovu meni omalle kaapillensa. – Onko teillä jotain riitaa sitten vai? Yksi joukkue tovereistani kysyi, viereltäni, kuullessaan keskustelumme. Pudistin päätäni ja avasin kaappini. – Ei… tai tavallaan, en halua oikein puhua siitä nyt. Sanoin muistellessani sitä tapahtumaa ja pudistin päätäni. Leo saapui pukkarille listan kanssa ja kiinnitti sen seinälle, osa meni katsoman sitä saman tien uteliaana. – Siinä on meidän harjoitus ja kilpailu aikataulut, sekä ketä vastaan otellaan ja milloin. Leo sanoi ja meni sitten omalle kaapillensa. Menin katsomaan sitä ja mutristin kulmiani, harjoituksemme ovat aina enne Volkano joukkuetta, en oikein pitänyt siitä. Volkanoltakin tuli kaksi joukkuetta, mutta en tiedä, kumpaan hän kuuluu, joten joudun kohtaamaan hänet väkisin. Listan mukaa meillä oli vapaata harjoittelua useamman kerran päivässä, minkä väleissä oli aina joukkue kohtaisia harjoitteluja harjoitus kentällä. – Onko nämä sinun ekat kisat? Nici kysyi selkäni takaa, katsoen listaa, nyökkäsin. – Ovat ja olen todella innoissani. Sanoin, vaikka se innostus ei näkynyt päälle päin hirveästi, enemmän minua ehkä jännitti, mutta en halunnut myöntää sitä. Nici naurahti ja taputti minua päähän. – Hyvin ne menee, olemme saaneet koulutettua sinusta hyvän. Nici sanoi ja samalla Ibiki saapui pukkarille. – Hei kaikille. Ibiki sanoi ja hänelle kuului takaisin tervehdyksiä. – Mitäs sinä täällä teet? Kovu kysyi, Ibiki naurahti. – Vaikka minulla on omat kisat, olen silti teidän valmentaja ja minun läsnä oloni vaadita kisoissa, mutta minulla on tärkeää asiaa, koskien yksilö ja pari pelejä. Tulisiko niihin osallistujat sitten atk luokkaan, niin voidaan käydä hiukan seuraavia viikkoja läpi. Ibiki sanoi korottaen ääntä, että jokainen kuuli, nyökkäsin itsekin, sillä olin ilmoittautunut yksilö peliin, kun minua oli siihen kannustettu. Lähdin Ibikin kanssa samaa matkaa ja vilkuilin varuillani ihmispaljoudessa, mutta onneksi Volkano joukkue oli siirtynyt muualle. Ibiki kävi kaikkien kanssa läpi, heidän omat aikataulunsa ja varmisti, että tiesimme missä ja milloin piti olla. – Lapis, jäisitkö vielä hetkeksi. Ibiki sanoi, jäin luokkaan muiden lähdettyä ja menin Ibikin luokse opettajan pöydän ääreen. – Nämähän ovat sinun ensimmäiset kisat? Kuulin, että et otellut kisoissa milloinkaan, entisessä joukkueessa. Ibiki kysyi. – Kyllä, mutta olen ollut aina mukana huoltojoukoissa. Sanoin, Ibiki nyökkäsi. – Harmi, kun en ole kerennyt seurata harjoittelujanne, kuin muutaman kerran., mutta voin sen perusteella sanoa, että olemme saaneet ammattilaisen ja uskon sinun voittavan kaikki yksilökisa osat. Ibiki sanoi hymyille, punastuin hiukan ja hymyilin. – Kiitos. Teen parhaani. Sanoin hiukan häkeltyneenä kehuista. Kehut tuntuivat hassulta, niitä olen saanut paljon täällä ollessani. – Mutta onnea myös teidän peliin opettaja. Sanoin, kun havahduin siihen, että Ibikillä oli myös oma valopalo ottelunsa. – Kiitos. Pitäkäähän kovasti peukkuja, että pääsisimme tällä kertaa mitaleille. Ibiki sanoi hymyillen, nyökkäsin ja poistuimme sitten atk luokasta. Meillä oli tässä vapaata aikaa, ennen kuin harjoittelut alkoivat ja päätin lähteä kiertelemään aluetta ja katsomaa, mitä kaikkea nestin ympärille kasataan. Hulinaa oli paljon ja kojuja ja lavoja oli paljon, kaikki lähes valmiita avajaispäivää varten. Menin kentän puolelle, vilkuillen samalla, etten näkisi Volkano joukkuetta ja kiipesin katsomon ylälaitaan nähdäkseni paremmin. Katsomot näyttivät upealta ja huomasin, että kentän tekniikkaa testattiin. Kenttä vaihteli erilaiseksi nopealla tahdilla, he kävivät kaikki kenttä asetukset läpi ja hienosäätivät muutamia kenttiä. Annoin katseeni vaeltaa pitkin Dragon nestiä ja jäin katsomaan, kun kutsuvieras ja kuninkaallisten tasannetta valmisteltiin. Tämän vuode kisat avaisivat Kingaquan prinssi ja kisa viikkojen jälkeen julkistettaisiin sitten uusi, viime vuonna oli Rouva McMilleenium, muistan ne avajaiset vielä hyvin. Hänestä keskusteltiin kuumeisesti meidän koulussa, koska Vornaari oli yksi kaupungeista, mikä kärsi paljon Veljesten vallan aikana, Greedin jään alle jäämisestä. Havahduin, kun olin kuulevani nimeni mainittavan jossain ja vilkuilin ympärille. Huomasin muutaman Volkano joukkueen jäsenen, tulleen katsomaan myös kenttää ja he keskustelivat minusta. En kuullut kunnolla, mistä he puhuivat, mutta kuulin samassa keskustelussa myös Neron nimen. Päätin lähteä pukkareille, ennen kuin he huomaavat minut ja poistuin takapoistumis reitin kautta ja kuljin portaat reippaasti alas. Vilkuilin ympärilleni astuessani vilkkaalle käytävälle, joukkueita oli paljon ja toimittajiakin oli saapunut. Pujotelin ihmisjoukossa, oli hiukan ahdistavaa olla paikassa, missä oli paljon ihmisiä ja olin hermostunut ja nostin vaistomaisesti kättäni vasemman silmän suojaksi ja samassa törmäsin johonkin, mutta hän otti minua ranteesta kiinni, ette kaatunut ja katsoimme hetken toisiamme yllättyneenä. – Nero… Sanoin hiljaa ja yritti päästä otteesta, mutta Nero tiukensi otetta, tietäen minun yrittäen karata paikalta. – Lapis. Pitkästä aikaa. Nero sanoi lopulta, kuin havahtuen jostain ja katsoi minua iloisena. – Hei Nero… Sanoin ja yritin vetää kättäni pois. – Sori, mutta minun on nyt mentävä… Sanoin, en todellakaan halunnut jutella hänen kanssaan, mutta Nero ei irrottanut otetta ja veti minua lähemmäksi. – Kuulin että olet nyt OneShotissa, onnittelut. Olen todella harmissani, kun muutit pois. Nero sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin ja oli nostamassa kättänsä silittääkseen poskeani, mutta Leo tarttui Neron ranteesta kiinni ja katsoi hyvin tuimasti Neroa. – Pahoitteluni, mutta tarvitsen tähtipelaajani nyt. Leo sanoi napakasti ja Nero päästi ranteestani irti ja nosti kädet eteensä suojaksi. – Ihan iisisti vain susi. Halusin vain vaihtaa kuulumisia Lapiksen kanssa. Nero sanoi, huomasin hänen ilmeessään selkeän harmituksen ja hänen kulmansa kurtistivat luoden Leoon hiukan uhkaavan ilmeen. Leo laski käden selkääni vaste ja alkoi työntää minua eteenpäin. – Niitä voitte vaihtaa sitten, kun on sille aikaa. Leo sanoi, kuulin hänen äänessään, selkeää ärtymystä, mitä ihmettä tässä tapahtui juuri. Leo piti kättänsä selässäni koko matkan pukkarille, työntäen minua kevyesti. – Kiitos… Sanoin arasti, kun pääsimme oven toiselle puolelle, Leo vain tuhahti ja meni sitten menojansa. Katsoin Leon perään hiukan hölmistyneenä, mitä tuokin nyt oli, oliko Leo mustasukkainen. Samassa tunsin, kun poskeni punottavan hiukan ja painoin kämmenet poskilleni hymyillen.