Keskiviikko

Koulupäivä meni jotenkin madellen, kun odotin innolla pääsyäni Usvalauma päämajalle. Olin huomannut vasta aamulla, että isä oli laittanut vielä viestiä perään, että en saanut mainita asiasta kenellekään koulussa, sillä asia oli arkaluonteinen. Se sai minut vielä enemmän jännittyneeksi ja sain kerrottua asiasta Leolle vasta vikalla välitunnilla, että en päässyt tämän päivän harkkoihin. Leo ei ollut asiasta kovin mielissään, sillä tänään tulisi muitakin joukkueita ja harjoittelu kerrat vähenevät, sillä muutkin tulisi käyttämään salia harjoituksissaan. – Sori tästä… mutta isä sanoi sen olevan hyvin tärkeä juttu. Hän pahoitteli jo sitä, että se tulee häiritsemän hiukan harjoittelua. Sanoin Leolle, joka rönötti ikkuna syvänteessä ja tuhahti. – Laita viestiä, jos pääset tulemaan tänään vielä. Pyydän lupaa viipyä myöhään nestissä. Leo sanoi, nyökkäsin ja lähdin, sitten kohti luokaa, välituntikellon pirahtaessa.

Tunnin loputtua sainkin viestin isältä, että hän odottaa porteilla jo minua. Vaihdoin ulkokengät kiireesti jalkaan ja suuntasin ripein askelin koulun porteille, josta kuuluikin aikamoinen hälinä ja pujotelin ihmismassan läpi. Olin yhtä hämilläni, kuin muutkin vaunuista, mitkä odottivat porttien edessä. Niitä veti neljä, kookasta unicordogia, en ole koskaan nähnyt niin kookkaita haukkuturpia, miksi niitä kutsuttiin. Ne olivat luultavasti jalostettuja vaunuja vetämään, mutta miksi isä tuli hakemaa tuollaisilla ja sitten huomasin Kuningattaren tunnuksen niiden kyljessä ja isän astuvan vaunuista ulos. – Pahoitteluni, jos aiheutin hiukan huomiota. Isä sanoi, kun tulin hänen luokseen kiireesti. Isän yllä oli hieno virkapuku, jonka rinnassa oli kuningattaren ruusuke. – Tulin suoraan töistä, joten hyppäähän kyytiin. Isä sanoi ja nousi vaunuiin ja auttoi minut nouseman kyytiin. Olin sanaton ja katsoin ihaillen vaunun sisustusta. – Onko tämä… kuninkaalliset vaunut? Kysyin, sillä sisusta oli todella upea, viihtyisä ja hyvin ylellinen. – Ei sentään, virkamiesten vaunut vain. Isä sanoi hymyillen ja samassa ikkunat tummentuivat. Katsoin niitä hiukan yllättyneenä ja jännittyneenä ja katsoin sitten isää, joka oli rentona ja nojasi kättänsä vasten. – Menemme suoraan sisälle pikasiirtymisellä. Et saa nähdä reitistä mitään tietoa, sillä Usvalauman sijainti on salainen. Isä sanoi, nyökkäsin vaisusti ja katsoin jalkoihini hiukan hermostuksissani ja käteni hakeutui räveltämään korvistani. Tunsin oudon tunteen ja pitelin hiukan vatsaani. – Teimme juuri pikasiirtymisen, se voi tuntua alkuun oudolta, mutta siihen tottuu. Isä sanoi virnistäen ja avasi vaunujen ovet ja astui ulos. Menin isän perässä ja katsoi hämilläni ympärille suurta hallia, vastaanotto halli, jossa oli useampi ramppi ja laituri, lentoaluksia varten. Isä tervehti kahta naista, jotka odottivat meitä ovilla. Toisen tunnistin heti Usvalauman puolustusvoimien komentajaksi Jessica Kentiksi, hän oli hiukan pelottavan oloinen seistessaan kädet puuskassa ja tarkkaillen minua mittaillen. Toinen nainen oli selkeästi lääkäri, hänen vaatetuksen perusteella, hänellä oli kaunis pinkki tukka, niin kuin Elisabetillä, mutta hiukan eri sävyinen. Hänen huulensa oli maalattu kirkkaan punaisella ja hän hymyili lämpimästi ja tervehti minua hymyillen. – Sinä olet varmaankin Lapis. Minä olen Jenna Gallonis, Usvalauman johtava lääkäri. Hauska tutustua. Jenna sanoi hunajaisella äänellä, mikä sai poskeni hiukan punoittamaan ja kättelin häntä. – Hei… Sain vain sanottua, Jenna hymyili leveästi. – Tule ensin vastanotolleni, niin kerron hiukan sinulle, mikä meillä on vastassa. Jenna sanoi ja loi katseen isääni, joka nyökkäsi ja laski kätensä hartialleni. Seurasimme Jennaa hänen tilavalle vastanotolle, kävin istumaan minulle ositetulle penkille ja sain heti pari kuvaa eteeni. Toisessa oli hiukan pelottavan näköinen predatori, mikä oli kyllä poikkeuksellisen värinen ja toisessa kuvassa oli takkutukkainen predatorvialla oleva nuori, minua hiukan vanhempi poika. – Hän on Hatake. Hän on risteytys predatordragonia ja silkkipeuraa. Mitä erikoista näet tässä kuvassa. Jenna kysyi ja osoitti predatorin kuvaa. Katsoin sitä lähempää ja huomasin sen päälaellaan leikatut sarven tyngät ja kauhistuin. – Sarvet…. ne on leikattu pois… Sanoin varovasti, Jenna nyökkäsi. – Kyllä ja uskon sinun tietävän, mitä sarvien leikkaaminen tarkoittaa teillä silkkipeuroilla. Jenna sanoi, nyökkäsin ja katsoin isää hiukan pelokkaana. Isä vain nyökkäsi rohkaisevasti ja laski käden uudelleen hartialleni rauhoitellen. – Hänen mielensä on vielä hyvin järkyttävässä tilassa, emme ole saaneet sitä vielä hallintaamme, emmekä vielä mitään yhteyttä poikaan. Olemme saaneet ajettua hänet ihmishahmoon, sillä hänen predator muotonsa on hyvin vaarallinen. Jenna selosti ja näytti muutamia video pätkiä, hänen hoitotoimenpiteistä. Ne olivat hiukan pelottavaa katsottavaa ja Jenna sammutti videon, ennen kuin kerkesin nähdä, kuinka poika raateli jonkun hoitohenkilökunnan jäsenen. Olin peloissani ja katsoin isää hätäisesti, joka kyyristyi tasolleni ja katsoi minua suoraan silmiin. – Tule, mennään hetkeksi rauhoittumaan. Isä sanoi ja tarttui minua kädestä kiinni ja vei minut sitten viereiseen huoneeseen. Istuin penkille ja katsoin jalkoihini, olimme vain hetken hiljaa ja nostin sitten katseeni isään. – Joudunko menemään hänen luokseen? Eihän minulle käy kuinkaan? Kysyin, isä tuli eteeni, ottaen penkin itselleen ja sulki kämmeneni kämmeniinsä ja katsoi minua. – Sinulle ei tule tapahtumaan mitään. Välissänne tulee oleman paksu suoja lasi, mutta halua että menemme katsomaan häntä. Haluan kokeilla, saatko sinä, voimillasi jotain yhteyttä hänen. Se olisi hyvin tärkeää, koska haluan pelastaa tämän pojan. Isä sanoi, hänen ilmeensä oli vakava ja varma, tiesin hänen olevan tosissaan ja näin hänen katseessaan surua, mikä tuli tätä poikaa kohden. Vedin syvään henkeä ja suljin hetkeksi silmäni ja puhalsin hitaasti ulos. – Hyvä on. Mennään katsoman häntä. Sanoin huokaisten, isän ilme kirkastui ja hän nousi tuolilta ja huikkasi toiseen huoneeseen, että olemme valmiit.

Saavuimme laboratorioon, josta kuului kova hälinä ja yksi hoitohenkilökunta kuuluva riensi Jennan luokse. – Neiti Gallonis… sattui onnettomuus ja kohdehenkilömme sai kaulapannan irti…. Mies sanoi hädissään, huomasi heti, että tilanne oli hiukan kaaottinen ja painauduin isän kylkeen kiinni. Jenna vain hymyili ja tarttui minua kädestä kiinni. – Tule Lapis, nyt on sopiva tilanne. Jenna sanoi ja veti minut peräsään ison lasikuution luokse. Katsoin sen sisällä olevaa predatoria kauhulla, hänen suupielensä oli verinen ja näin kuvun toisella puolella, kun yhdelle miehelle annettiin esiapua, sillä hän oli menettänyt kätensä predatorin hyökätessä. – Tämä on ehkä hiukan liikaa pojalleni. Kuulin isän sanovan Jennalle, mutta Jenna sanoi kaiken olevan hallinnassa. – Keskity ja koita luoda häneen yhteys. Uskon sinun onnistuvan, sillä olet tuleva Valon pyhimys. Jenna sanoi luottavaisesti ja katsoin yllättyneenä häntä ja sitten isää, joka vain hymyili vinosti. Nielaisin epävarmana ja käänsin katseeni predatoriin, joka nuoli suupieliänsä ja oli mieleltänsä jossain kaukana, muttei tässä tilassa. Painoin kämmenen lasia vasten ja katsoi predatoria surullisena, miettiessä tarkemmin häntä. Tunsin rinnassani puristusta, ahdistusta, minua ahdisti ajatella, mitä kaikkea hän oli joutunut kokemaan ja huomasin hänen katseensa kiinnittyneen minuun ja samassa tunsin isän kämmenet hartiallani. – Ei mitään hätä poikani. Isä sanoi rauhoittavasti ja nostin toisen kämmeneni myös lasia vasten. Predator puuskutti ja katsoi laajentuneilla pupilleilla minua ja lähestyi yllättäen, mutta pysähtyi puolen metrin päähän seinää ja katsoi minua, kuin hakien jotain katsellaan. Hän muuttui ihmishahmoonsa ja kuulin takanani Jennan yllättyneen reaktioin. Poika tuli aivan eteeni, hän oli hiukan pitempi minua ja hän katsoi minua syvälle silmiin erivärisillä silmillänsä. Tuntui, kun olisin uponnut jonnekin ja seisoisin tyhjyydessä, tuntien rinnassani piston, viiltävän kivun. En nähnyt muuta, kun hänen silmänsä, mitkä nielivät minut katseeseensa, jonnekin syvälle hänen sisimpäänsä. Tunsin inhoa, vihaa, pelkoa, surua… kipua... nämä eivät olleet minun tuntemuksiani. Viiltävä yksinäisyys ja suunnaton kipu vallitsivat ja halua… halu, mikä oli syntynyt torjumaan kivun. Naamani helahti tulipunaiseksi, mutta en kyennyt irrottaman kämmeniäni lasista, minkä toiselle puolelle Hatake oli painanut omat kämmenensä. Hänen katseensa ahmi tunnetilojani ja se sai minut värisemään ja huohottamaan. – Lapis… Kuului matala, järisyttävä lause pojan suusta, se sai jalkani pettämään altani ja vajosin polvilleni, mutta isä otti minusta kiinni ja nosti minut syliini. – Tämä riittäköön… Lapis ei voi hyvin. Isä sanoi ja kiedoin käteni hänen kaula ympärille ja painoin pääni hänen kaulaansa vasten puuskuttaen.

Rauhoituttuani, istuin Jennan toimistolla ja keroin kokemuksesta, mikä hiukan nolotti, mutta Jenna sanoi ymmärtävänsä, sillä olimme luoneet henkisiteen, mikä yhdistää tunteet ja sisimmän. – Tämä on todella yllättävää, että hän avautui sinulle ja mikä oli hieno, oli kuulla hänen puhuvan. Jenna sanoi iloisena ja selasi koneelta Hatakaen hoitotietoja. – Tämä tapaamine auttaa meitä todella paljon, jatkaman eteenpäin suunnittelemaan hänelle hoitoja. Jenna sanoi iloisena ja katsoi isääni. – Tulen tarvitsemaan sinua sitten paljon, Herra Silk. Jenna sanoi, isä nyökkäsi. – Autan niin paljon kuin kykenen. Isä sanoi ja nousi sitten. – Mutta Lapiksen on nyt aika palata kotiin. Hänellä on suuret kisat tulossa ja hänen on nyt keskityttävä niihin. Isä sanoi ja nousin myös. – Aivan. Odotan innolla kotijoukkueemme pärjäävän luotipallossa. Sinulla on ollut varmaa rankkaa, kun olet saanut harjoitella vähän aikaa. Jenna sanoi. – Pärjään hienosti. Olen ammattilainen. Sanoin hymyillen, mikä sai Jennan naurahtaman kevyesti. – Onnea peliin. Jenna sanoi, vielä, ennen kuin poistuimme toimistosta ja suuntasimme kohti vastaanottohallia.

Kotiin päästyä olin rätti väsynyt ja menin suoraan sänkyyn ja nukahdinkin nopeasti.