Juu tuota hiukan venähti päivällä päivitys.... mutta tarina jatkukoon :D


Perjantai

Heräsin seuraavana päivänä, normaaliin tapan herätykseen ja nousin sängylle istumaan. Katsoin hiukan sotkuista sänkyäni, olin nukahtanut käymättä suihkussa. Pistin kaikki vaatteeni pyykkikoriin ja purin lakanat pois pedistä. Rene käy kuitenkin petaamassa pedin, joten en huolehtinut siitä sen enempää ja menin suihkuun. Suihkun jälkeen olo oli raikkaampi ja seisahduin kylpyhuoneen ovelle katsomaa sänkyäni. Se oli pedattu ja koulupukuni roiku silitettynä henkarissa, mutta erikohdassa, mihin Rene sen on tottunut jättämän. – Michell? Hän on käynyt täällä, mutta en kuullut olenkaan hänen käyntiä. Ihmettelin ja menin pukemaan koulupuvun päälle.

Koulupäivä vierähti nopeasti, minkä perään seuraavat kolmeviikkoa meni kiireisesti. Isää ei nähty kotona, kuin vilahdukselta, sillä hänellä oli nyt hyvin tärkeä tapaus käynnissä, mistä äitikin oli huolissan, mikä sai minut hiukan huolestumaan, mutta keskityin tuleviin kisoihin. Michell oli asettunut hyvin taloon ja heillä Renen kanssa työt jakautuivat hyvin. He tulivat keskenään hyvin toimeen. Muistan sen hetken, kun Michell tutki tarkoin Elisabetin silmämerkkiä ja sanoi ettei hän kuuluu tähän verilinjaan, mikä oli kyllä totta. Elisabet oli adoptoitu vähän jälkeen minun syntymän, hänen menetettyä vanhempansa onnettomuudessa, mutta Elisabet on silti minulle rakas isosisko.

 

Tiistai

Odotin Elisabetiä porteilla hiukan väsyneenä. Vedimme tänään pitkän treenin, sillä tällä viikolla, kaupunkiin tulisi muitakin joukkueita, sillä kisojen avajaiset ovat perjantaina. Se jännitti minua hiukan, ensimmäiset kisani ja näkisin vanhan joukkueeni, jota en välttämättä enää haluaisi nähdä, en ainakaan heidän ykköspelaajaa Neroa. Elisabet ajoi kohdalleni ja suoristauduin nojaamasta muuria ja yllätyin kyytiläisestäni. Mieleeni juolahtikin, että Elisabet halusi esitellä yhden hänen kavereistaan meille, mutta hän ei sanonut sen olevan kehrääjä. Istuin autoon tervehtien heitä ja katsoen yllättyneenä, terävä katseista tyttöä. – Tässä on ystäväni Lukki, josta olen kertonut. Huomaat varmaan heti mikä hän on. Elisabet sanoi hymyillen, Luki huiskautti tervehdykseksi, nyökkäsin. – Kyllä… Sanoin ja laitoin turvavyön kiinni. Toivottavasti pääsen livahtaman äidin ohi, sillä uskon mitä siitä seuraa, kun äiti näkee hänet ja en jaksaisi ja enkä haluaisi sitä nyt. Ajoimme pihaan ja Michell oli meitä vastassa ja toivotti meidät tervetulleiksi. – Kutsuisitko äidin. Elisabet sanoi Michelille, joka nyökkäsi ja lähti hakemaa Eeriä, mikä sattui tulemaan meitä vastaan eteisessä. – Voi ei… Sanoin hiljaa, kun huomasin äidin yllättyneen ja sitten hyvin riemuisan ilmeen ja hän kipitti ripeästi luoksemme. – Äiti, tässä on ystäväni Lukki. Elisabet sanoi, Lukki niiasi. – Nimeni on Lugianette Gravespider, isoäitini oli viimeisiä sukumme kehrääjiä. Lukki sanoi, äiti tarttui Lukkia käsistä hymyillen. – Tämä on suuri ilo saada vieraaksemme kehrääjän, Olen Eeri Silk, omaa sukuani Lightforest. Äiti sanoi ja kääntyi sitten minun puoleeni, kun yritin hipsiä vaivihkaa pois. – Lapis kulta. Haluan näyttää Lugianetelle kauniit hiuksesi. Äiti sanoi, huokasin. – Hyvä on, käyn vaihtamassa vaatteet. Sanoin ja lähdin huoneeseeni. – Menkäämme me nauttimaa sillä välin iltapalaa, se on juuri katettu. Äiti sanoi ja lähti viemään vierastamme ruokasalin. Menin huoneeseeni huokaisten, en millään olisi halunnut muuttua tytöksi, mutta tiedän äidin odottaneen kovasti saavansa tavata kehrääjän, en saanut olla nyt itsekäs ja menin vaihtaman vaateet haukotellen. Avasin kaapin vaatehuoneessani, jossa säilytin äidin tuomia mekkoja, hän toi niitä aina silloin tällöin, varsinkin kun olivat Elisabetin kanssa ostoksilla. Aina sieltä löytyi joku mekko, jonka hän halusi nähdä päälläni. Olen sanonut äidille, etten pidä itsestäni naisena ollessa, mutta äiti on yrittänyt vain vakuuttaa, että se on osa minua ja tulen hyväksymään sen joskus, koska he odottavat minusta pyhimystä. Puin ylleni jonkun mekon ja katsoin itseäni vielä peilistä, en ollut varma, tulisinko koskaan hyväksymään itseäni naisena, vaikka... vaikka tykkään miehistä, mutta se nyt ei ollut oleellinen asia nyt. Lähdin alakertaan ja kulin äidin puhuvan innoissaan. – Lightforest suku oli tunnettu aikoinaan heidän hiusten laadusta, se oli meillä runsas ja ainutlaatuinen, silkkisempi kuin kahdella muulla sukuhaaralla. Silk suku tunnettiin heidän taikavoimaisuudesta ja Von Deerkingit heidän taitavuudesta, heillä oli myös useampi sukuhaara, joka kantoi erikoisvärigeeniä. Äiti kertoi, Lukki haroi sormillansa äidin tukkaa nyökäten. – Kyllä. Hiuksenne on selkeästi erilaatuiset kuin Elillä. Silkkisempi. Lukki sanoi hymyillen ja käänsi katseen minuun, kun tulin ruokasaliin. – Voi kultaseni kuinka rakastankaan kauniita hiuksiasi. Äiti sanoi katsoessaan minua, kun tulin heidän luokseen hiukan poskien punertavan. – Käy istumaan tähän. Lukki sanoi innoissaan sormet syyhyten. Istuin tuolille ja tunsin, kuinka Lukki alkoi haroa hiuksiani tarkoin liikkein. Hänen kaksi muuta käsiparia oli tullut näkyviin ja kuulin hänen ottaneen jotain vyöllään olevasta laukusta. – Luukampa. Kuulin äidin sanoivan yllättyneenä. – Kyllä. Tämä on tehty sarvestanne. Varastin sen alamaailmasta ja olen huomannut sen tekevän tämän, kun ole kammannut Elin hiuksia. Lukki sanoi ja veti pitkiä tasaisia vetoja pitkin hiuksiani. Hiukseni tuuheutuivat ja pitenivät hiukan, äiti katsoi tapahtumaa uteliaana. – Kyllä, siinä on meitä hyödyntävä voima. Olen miettinytkin kuinka, pehmeät ja silkkiset hiukset rakkaalla tyttärelläni onkaan. Äiti sanoi hymyillen ja kutsui Renen luokseen. – Tuotko työpöydältäni sen vanhan puisen rasian. Äiti sanoi, Rene nyökkäsi ja poistui sitten. Tunsin kun Lukin yhdet käsiparit alkoivat hieroa hartioitani ja toiset parit päänahkaani, samalla kun hän kampasi hiuksiani. – Nämä ovat kyllä todella pitkät. Lukki sanoi ihastellen, Elisabet naurahti. – Lapiksella on hiukan enemmän tukkaa tyttönä, kuin minulla. Elisabet sanoi hymyillen, hymyilin hiukan kainosti ja samalla Rene saapui takaisin ja ojensi rasian äidille, joka avasi sen saman tien. Äiti otti samettisen kankaan päällä lepäävät, helmenvaloiset, lumihiutale timanteilla koristellut sakset ja näytti niitä Lukille. – Nämä ovat sukuni perintö, silkkisakset ja haluan sinun käyttävän näitä. Äiti sanoi hymyillen, Lukki katsoi niitä hiukan yllättyneenä ja kaivoi laukustansa jotain ja nosti sieltä ruosteisen, teroitetun terän, mikä oli tehty saksen terän palasesta. – Tämä oli isoäitini aarteita, hän oli löytänyt tämän alamaailmasta. Luki sanoi ja ojensi se äidille nähtäväksi. Äiti otti se käteensä ja katsoi sitä tutkien ja yllättyneenä. – Kyllä, tämä on silkkisaksen palanen, mutta en ole ihan varma, minkä suvun. Meidän suvun sakset valmistettiin mineraaleista, joten tämä on joko Silkin tai Von Deerkingien. Äiti sanoi. – Mutta siihen tärkeimpään asiaan, miksi toin Lukin tänään meille. Lukki. Elisabet sanoi innoissaan katsoen Lukkia, oka hymyili. – Haluaisin tulla teidän kehrääjäksi, kun olen saanut opinnot valmiiksi. Lukki sanoi ja yllätyin hiukan äidin hihkaisua. – Otan teidät vastaan ilomielin. Olen todella iloine saadessani kehrääjän taloomme. Äiti sanoi pelkkänä hymynä, se sai minut hymyilemään ja samassa kuulin, kun joku tuli ruokasalin eteen ja samassa kuului kameran räpsäsy. – Anteeksi, mutta tämä tilanne oli pakko ottaa talteen. Isä sanoi oven pielestä ja tuli äidin luokse suukottaen häntä ja käänsi sitten katseensa minuun virnistäen. Näytin isälle kurttuista ilmettäni, vie minut pois täältä, ole niin kiltti. Toivoin mielessäni, isä vain katsoi minua hymyillen ja mietteliäänä. – Minulla on sinulle muuten tärkeää asiaa, Lapis. Joten onko sinulla hetki aikaa. Isä kysyi ja pomppasin pystyyn. – On. Sanoin hiukan liian innoissaan, mikä sai isän naurahtaman. – Lainaan häntä hetkeksi kultaseni. Isä sanoi ja suukotti äitiä otsalle ja tuli sitten minun perässäni eteiseen. – Voit käydä vaihtamassa vaatteet, jos et välttämättä halua olla tuossa muodossa. Isä sanoi virnistäen. – Härnäät minua tahallasi. Sanoin ja muksautin isää käsivarteen. – Niin härnään. Olet niin suloinen ollessasi tyttönä, kaunis pikku jumalattareni. Isä sanoi hymyillen, naamani helähti punaiseksi ja lähdin vaihtaman vaatteet. Isä oli mennyt odottamaan kirjastoon ja selasi telineellä lepäävää sukumme kirjaa, sukupuuta. Tulin isän vierelle ja katsoin kirjasta kohoavaa sukupuuta, joka huojui hennosti olemattomassa tuulessa. – Tiedätkö miksi tässä kukkii musta, kuollut kukka. Isä kysyi ja osoitti enon nimen alapuolella olevaa kukkaa, joka karisutti yhä uudelleen ja uudelleen terälehtiänsä, pudistin päätäni. – Tämä kuoleva kukka on Hatake, serkkusi. Hän… tai itse asiassa sukupuu ei ole hyväksynyt sitä sukumme jäseneksi, mutta hän on veljeni lihaa ja verta, siksi tarvitsen apuasi hänen kanssaan. Isä sanoi, olin hämilläni, serkku? Ja miksi hän on kuvattuna kuolevana kukkana. – Mitä tämä tarkoitta? Kysyi, en ymmärtänyt asiaa. – Tiedän että sinulla on nyt hyvin kiire kisojen takia, mutta tarvitsen apuasi, tarvitsen voimiasi. Isä sanoi ja katsoi minua vakavana. Olin todella hämilläni ja en tiennyt mitä sanoa. – Selvä… mitä minun pitää tehdä? Kysyin. – Tulet huomenna mukaani Usvalauman päämajalle, missä hoidamme Hatakea. Isä sanoi, yllätyin hiukan kuullessani Usvalaumasta. Dragonvillen nimekkäin lauma, Kuningattaren ja poliisin riveissä toimiva, rahtiliikennettä valvova taho, joka on napit vastakkain, suren rikollislauman, Nuolilauma kanssa. Isä katsoi minua hiukan huvittuneena. – Näkisitpä ilmeesi. Kyllä, Usvalauma auttaa hänen vaativassa hoidossa. Isä sanoi ja oli poistumassa. – Tulen hakemaan sinut koulun jälkeen. Isä sanoi ja lähti sitten, olin pyörällä päästäni, pääsisin käymään Usvalauman päämajalla.