Joo.... pitäisikö luovuttaa jo heti alkuun, yrittäessä kirjoitta lyhyitä tarinoita -_-

Sain tarinan valmiiksi, mistä piti tulla lyhyt, LYHYT! mutta siitä tuli lopulta 7 ja puoli sivua pitkä... ja venyy kakkos osaan := tarkoitus oli tehdä vajaa viisi sivua.... mutta kun on tälläinen mielikuvitus mikä karkaa käsistä, niin minkäs teet.

Joten tässä olisi tarina, minkä näin unessani jokunen yö takaperin ja se oli saatava kirjoittaa ylös. Unessani nähty kohaus oli taistelu ullakolla, joka katkesi ennen sitä hempeää kohtausta :F Tarinaan sotkeutui yllättäviä tekijöitä, mikä vei tarinan kurkkaamaan hiukan henkilöiden maailmassa tulevaan tapahtumaan, mutta suurimmaksi osaksi fiktiona.


Mikä on todellisuus?

Säpsähdän hereille, kyljessä olevaa haava vihloi tuskallisesti, sen sidos oli löystynyt nukkuessa ja sen siteet alkoivat muuttua tuoreen veren väriseksi. Laskin käden haavan päälle tuskainen ilme kasvoillani, en muista milloin viimeksi olisin saanut kokea näin suloista kipua. Nostin itseni paremmin huonosta asennosta, mihin olin valahtanut nukkuessani ja aloin purkaa sidosta. En ole ollut koskaan näin huonossa kunnossa, varsinkaan sen jälkeen kun jätin sotilasjoukot, puoli vuotta sitten. Purin sidostani ja ajattelin menneitä, vanhaa ryhmääni, ryhmä joka oli kuin perheeni… perheeni joka petti minut… Ainut johonka kykenin enää luottamaan, oli kenttälääkäri Dimitri Zvadarin. Täytyykin pistäytyä hänen luonaan tämän keikan jälkeen paikattavana, jos selviän hengissä. Jos en aivan väärin muista, Dimitri taisi työskennellä nykyään arvostettuna lääkärinä Moskovassa.

Katsoin haavani, se oli pitkä ja syvä, ja siitä pulppusi hentoina noroina lämmintä ja heleän punaista verta. Murahdin, sillä sen haavan tyrehdyttäminen vei eilen illalla aikaani ja voimiani, säikähdin sen vievän jo henkeni, mutta onneksi olin löytänyt Shadow ryhmän lääkintä miehen ja ryövännyt hänen kenttä varusteensa paetessani. Morfiini, pelastava enkelini, olisin tullut hulluksi, jos sitä ei olisi ollut lääkintä laukussa. Katsoin laukkua ja etsin olisiko morfiinia jäänyt vielä, olin iskenyt sitä itseeni suojaan päästyäni useamman piikin hävittääkseni tämän haavan aiheuttamat kivut. Onnekseni laukusta löytyi vielä muutama morfiini piikki ja hätä ompelu välineet, saisin pahimmat vuoto kohdat ommeltua kiinni, mutta siihen tarvitsen myös viinaakin turruttamaan tuntoa aistiani. Huokaisin väsymyksestä ja silmäilin huoneistoa missä olin. Valoisuudesta päätellen, oli aikainen aamu vielä, joten minun ei tarvinnut kiirehtiä. Otin taskulampun reisitaskustani ja valaisin sillä kaappeja, tähyillen viinakaappia. Olin selvästikin jossain eräkämpässä, jossain päin Venäjää ja venäläisethän ovat aika persoja vodkalle. Bingo! Näin kaapin oven raosta kimaltelevan jotain nestettä, se olisi varmasti vodkaa, sillä kaappi oli sen näköinen että se sopisi viinakaapiksi. Kampesin itseni tuskaisesti ylös ja menin kaapin luokse ja avasin sen, ilmeeni kirkastui, kaapissa oli peräti kolme, litran kokoista vodka pulloa. Nostin kaikki pöydälle, avasin yhden ja otin pitkän huikan, irvistin, vodka oli aina helvetin pahaa ja kurkkua korventava. Hain lääkintä laukun ja aloin valmistella tavaroita operaatiota varten, samalla kuulostellen ympäristöä herkeämättä. Olin nyt kaikkein haavoittuvaisin ja en halua että minut yllätettäisiin, halusin selvitä tästä viimeisestä reissusta ehjänä… jos tästä tulee edes viimeiseni, se vain riippuu siitä löydänkö mikrosirun ennen muita. Sen saatua käsiini, minusta tulee rikas ja voin lopettaa tämän homman, jokisikin aikaa.

Olin turruttanut itseni vodkalla, mutta säilyttäen silti toimintakykyni, kaadoin yhden pullolisen suoran haavalle ja purin suukapulaa, minkä olin laittanut suuhuni. Kipu oli sietämätön, morfiini ja viina ei turruttanut sitä tarpeeksi, mutta tarpeeksi että kykenen ompelemaan, aloitin.

--------------------

Iltaan mennessä olin saanut haavani taas sidottua ja makasin sängyllä huohottaen tuskasta, haavaa jomotti ja tuntui että sekoan tästä kivusta, mutta en valittanut, huippu sotilas ei valita.

Rauhoituttuani nousin etsimään kaapeista jotain ruokaa, sillä olin syönyt viimeksi kaksipäivää sitten ja minulla oli suunnaton nälkä, tällainen rasitus vain lisäsi nälkää. Löysin kuivasäilykkeitä ja aloin syödä niitä, vaivuin samalla ajatuksiini, vanhoihin muistoihin. Oli huippu sotilas, kykyjäni kadehdittiin, koska olin nainen. Vanha ryhmäni, Siperian mustat sudet, minun pieni laumani. Naurahdin, muistellessani niitä hyviä aikoja, koulutustani eri maissa ennen venäjälle siirtymistä ja sen rankaa loppu koulutusta. Minusta koulittiin aikani parasta tappajaa, sotakonetta, säälimätöntä metsästäjää. Sieltä sain nimeni, nykyisen nimeni Black Mist, muita nimiä minulla ei enää ole, ei synnyinmaata, vanhempia taikka sisaruksia, kaikki pyyhittiin. Nykyään olen vain petetty vaeltava susi, vailla laumaa. Vahvuuteni oli käsissäni ja jaloissani, olen nopea ja iskuni ovat tappavia, en tarvinnut aseita, vain sitkeästä nahasta tehdyt käsineet, metalli vahvikkeilla sormenpäihin asti, ne olivat kynteni, raatelu kynteni. Liikuin parhaiten maastossa, hyödyntäen sen monimuotoisuutta ja luonnon ilmiöitä, usvassa oli kaikkein parasta toimia, siksi nimi annettiin minulle. Venäläinen salainen sotaosasto Shadow, oli kotini, laumani pesä, mikä on nyt pahin viholliseni ja Daniel… Daniel, jonka takia jouduin eroon laumastani, jonka takia laumani petti minut ja jahtaa minua ja häntäkin, HAH!! Kolahti omaan nilkkaan!

Syvennyin ajatuksiini, mitä Daniel ajoi takaa? Miksi hän petti laumansa, minut ja Shadow joukot? Miksi hän jahtaa nyt minua? Onko sillä jokin tarkoitus…kauna? Viha? Olin mennyt takaisin sänkyyn lepäämään, minun oli kerättävä voimia tämä yö ja karistin miljoonat kysymykset pois päästäni ja kävin nukkumaan


Seuraavana, aikaisena aamuna seisoin majan katolla tähyillen, suunnittelin reittiä. Maasto oli minulle tuttu ja tiesin minne minun piti suunnata. Otin pitkän henkäisyn ohitse pyyhkäisevästä tuulen vireestä ja haistelin sen tuomia tuoksuja. Haistoin testosteronin, tutun testosteronin, Ivan. Laumani isokokoisin ja voimakkain, haistoin myös raudan, ruudin ja vienon miesten hajuveden. Koko vanha laumani oli liikkeellä, Ivan, Kyo, Henry, Luke, vain minä ja Daniel puututtiin enää siitä. Hymyilin tyytyväisenä, he olivat vielä kilometrien päässä, sillä he kulkivat Shadow porukan rinnalla, sillä heidänkin oli pysähdyttävä paikkailemaan itseään, annoin heille kovan vastuksen, ennen kuin Siperian mustat sudet saapuivat avuksi. Laskin käteni haavalle, muistaessani, kuinka Kyo oli sivaltanut samurai miekallansa minua kylkeen, olin tuolloin varomaton, olisin menettänyt henkeni jos Daniel ei olisi tullut väliin… Daniel havittelee myös mikrosirua, mutta miksi ja kenenkä puolesta? Minulla on asiakas, joka luottaa taitoihini ja maksaa siitä niin hyvin että voin häipyä täältä helvettiin. En miettinyt sitä enempää ja lähdin suuntaamaan kohti hylättyä kartanoa, jossa haluamani mikrosiru olisi piilotettu.

------------

Saavuttuani kartanolle, silmäilin sitä kuusikosta. Tein nopean katsauksen, alueiden nopea ja tarkka tutkiminen oli aina minun heinäni, olin tarkka silmäinen, ihan vain naisen ominaisuudessa ja huolehtivaisuuteni piti laumani aina kunnossa, minkä takia olin tärkeä jäsen…

Odotin iltaan ja kuuntelin tarkkaan pimenevää ilmaa, ei minkäänlaista sähköistä värähtelyä. Taisivat pitää tätä idiootti varmana piilona, niin tärkeälle sirulle, että tänne ei laitettu mitään varajärjestelmää. Noh, suojaus järjestelmät olisivat kiinnittäneen ihan tavallisen tallaajankin huomion, näin ränsistyneen ja syrjäisen kartanon ympärillä. Lähestyin kartanoa varoen ja arvioin sen ikää. Se oli todella vanha, surin osa rakenteista oli puuta ja kiveä, sisäpihalle astuttuani se oli kasvanut umpeen, vain jänisten kapeita polkuja risteili ympäri pihaa. Tarkkailin rakennuksen seiniä ja muuria, valvontakameroiden varalta. Jotenkin tämä tuntui liian helpolta, olisiko tämä ansa, vai huijaus… olin varuillani ja astuin rakennuksen sisään. Pölyä oli joka paikalla ja siihen jääneiden jälkien perusteella, siellä on käynyt pieni joukko kuukausia sitten, luultavasti siru on piilotettu tänne silloin. Muistelin asiakkaani yhteyden ottoa, se tuli tummiin vaatteisiin, itse asiassa gootti tyylisiin vaatteisiin pukeutuneelta nuorelta tytöltä, hän oli selvästikin vain viestin välittäjä. Hän oli välinpitämätön hommaansa ja oli vain tyrkännyt kirjekuoren käteeni ja poistunut, seuraavana päivänä hän oli tuonut uuden kirjeen, jossa oli tarkemmat ohjeet, hyväksyttyäni työnannon. En tiennyt asiakkaastani kuin sen verran, että hän oli kotoisin Japanista, käsialan perusteella, se oli hänen itse kirjoittama, mikä vakuutti minut hänen aikeistaan ja toden puhumisesta, fiksu kaveri, mutta englanti tuotti hänelle hankaluuksia. Suljin silmäni ja muistelin kartanon pohjapiirustusta ja kirjeessä olleita muita pikku kuvia, japanilaiset ovat hyviä piirtämään, löysin järjestään kaikki kirjeeseen piirretyt vihjeet sirun olinpaikasta ja saavuin rakennuksen ullakolle. Mikrosirun tuoneessa ryhmässä oli selvästikin vakoilija, joka oli laittanut reitin muistiin. Kartanon vanhaa puolustusmekanismia oli käytetty taitavasti hyödyksi, sillä kirjeessä kerrottiin kaikki salareitit ja mahdolliset esteet sirun luokse, eli sirun paikka on kummiskin ajateltu tarkoin. Seisoin vanhan avohyllykön luona ja silmäilin sen pölyisiä tasanteita, vilkaisin sitten ikkunan suuntaan mietteliäänä. Laumallani oli vielä matkaa, joten minulla oli aikaa tutkia hylly rauhassa, sillä siihen oli asennettu vaarallinen mekanismi, josta vakoilija ei tiedä mitään.

Aikani hyllyä tutkittuani aloin siirrellä esineitä varovasti, sillä olin huomannut että niiden oikea paikka oli eri, mikä nyt oli ja ne seurasivat tiettyä kuviota, helppoa kuin mikä. Siirsin viimeisen siirrettävissä olevan esineen ja sen vieressä oleva rasia naksahti auki. Katsoin sitä hiukan yllättyneenä ja raotin sitä varovasti, siru olisi varmaan täällä. Avasin sen ja huomasin sen sisällä olevan pienen lapun, keltainen post-it lappu… ”Yllätys” ja pieni sydän lopussa… mitä helvettiä, huudahdin ääneen. Otin rasian käteeni ja katsoin sitä, siru oli ollut siellä, mutta joku on ottanut sen jo sieltä.

- Kuka helvetti on kerennyt ennen minua!!??

Huudahdin hiukan raivoissani, olin tehnyt kovan ja vaarallisen reissun tänne ja joku amatööri on ehtinyt edelleni, samassa minulle tuli muisto mieleen keltaisesta lapusta, ei kai hän…

- Terve.

Kuului tyyni ja omahyväinen ääni takaani, kännyiin salamana äänen suuntaan valmiina puolustamaan, mutta kova potku kerkesi iskeytyä haavoittuneeseen kylkeeni. Potku oli hyvin kova ja tunsin kuinka tikkini repeytyivät arassa nahassani, repien haavaa entisestään ja paiskauduin tyhjän laatikko pinon läpi seinään. Parahdin tuskasta ja hengittäminen oli vaikeaa, menin hetkellisesti shokkiin, mutta sain ajatukseni nopeasti kasaan ja otin seuraavan jalan iskun vastaan ristimällä käteni itseni suojaksi, kyynärpääni iskeytyivät seinään, mutta se riitti pysäyttämään voimakkaan polkaisun. Hyökkääjä ei nostanut jalkaansa käsieni yltä ja painoi itseänsä jalkaa vasten, pistin hanttiin kaikin voimin, kipu kyljessäni oli jyskyttävä ja keskittyminen oli äärirajoilla. En nähnyt hyökkääjää ja nostin käsiäni hiukan ylemmäksi, jotta näkisin, olin raivoissani.

- Daniel... nuo sinun keltaiset post-it lappusi ovat raivostuttavia…

Sanoin purren hammastani, Daniel hymyili ja nojautui yhä enemmän ja enemmän jalkaansa vasten.

- Halusin vain ilahduttaa sinua niillä, niin kuin aina.

Daniel sanoi omahyväisesti ja laski kätensä katanansa kahvalle, huomasin liikkeen ja keskitin kaiken voimani käsiini ja sain lyötyä Danielin kauemmaksi ja väistettyä katanan iskun. Otin etäisyyttä ja iskin rystyseni toisiaan vasten, katanan kärki hipoi nenänpäätäni, olin saanut katanan pysäytettyä täpärästi.

- Tämä on hyödytöntä… tunnemme toistemme liikkeet liian hyvin.

Daniel tuhahti pettyneenä ja huomasin hänen olevan mietteliäs.

- Luulin sinun tajunneen sen jo kauan aikaa sitten petturi!

Huudahdin raivostuessani, peräännyin varovasti sillä Daniel työnsi miekkaansa eteenpäin kaksin käsin, otteeni oli napakka ja liikkeemme pysähtyi vasta seinän tullessa vastaan. Ilmassa leijuva pöly ärsytti kurkkuani, mikä näytti ärsyttävän myös Danielinkin kurkkua, nyt ei saanut yskäistä ennen Danielia, sillä se herpaannutti valmiutta ja me kummatkin tiesimme sen.

- Petturi olet myös sinäkin, jos et vallan ole unohtanut.

Daniel sanoi varovasti ja harkiten, murahdin, se oli virhe ja aloin yskiä. Katana iskeytyi seinään, viiltäen korvanlehteeni haavan. Otin etäisyyttä ja Danielin tuntien, iskut seurasivat saman tien liikkeitäni.

- Pakko ihailla yhä uudestaan ja uudestaan kestävyyttäsi Black Mist.

Daniel sanoi, pysähdyin äkisti, mikä yllätti Danieliakin hiukan ja sain viillon vanhan haavan päälle, purin hammastani ja sain otteen Danielin rintamuksesta.

- Voi kiitos, mutta jos en aivan väärin muista. Sinä juonit minut laumaani vastaan!!

Huusin Danielille ja olin upottaa kynteni Danielin kaulaan, mutta samassa Daniel heilautti itseään voimakkaasti taaksepäin, jolloin lensimme rämähtäen lattialle. Daniel jatkoi liikettä potkaisemalla minua vatsaan ja sain taas ilmalennon, mätkähdin maahan ja olkapääni oli mennä sijoiltaan, mutta sain tehtyä ukemin ja siitä polvilleni. Noustessani ylös, Daniel oli kerennyt tulla aivan lähelleni, kerkesin nostaa kämmeneni kaulani suojaksi kun tunsin katanan terän haukkaavan hanskoihini kiinni. Daniel ahdisti minut taas seinää vasten, olin nalkissa, en voinut liikkua tai menettäisin pääni. Puuskutimme molemmat, sillä pöllyävä pöly oli kova rasite keuhkoissa ja minua rasitti entiset haavat ja Danielin tekemä uusi haava.

- Miksi havittelet mikrosirua? Kenelle teet töitä?!

Ärähdin Danielille, halusin vastauksia, katsoi vihaisesti Danielia silmiin, olin niin katkera menetetystä tilaisuudesta häipyä näistä hommista. Daniel vain hymyili ja katsoi takaisin, tummilla ja arvoituksellisilla silmillään, mieleni tuli taas vanhoja aikoja mieleen, muistan kuinka vaihdoimme katseitamme usein, katseemme viipyivät aina toisissamme pitkään, sydän alassani tuntui sykäisy.

- Mitä sanot jos minulla ei ole sitä sirua. Joku oli käynyt sen hakemassa ennen meitä, jonka takia ajattelin jäädä sinua odottelemaan, tavatakseni sinut.

Daniel sanoi, hänen lauseensa sai minut hämilleen, se riitti hänelle, puolustukseni herpaantui. Katana iskeytyi lattialle pystyyn ja käteni olivat tiukassa otteessa pääni yläpuolella, olin hämilläni.

- Mitä… ei ole sinulla… kenellä sitten?!

Huudahdin, ilmeestäni näki että asia järkytti minua, en halunnut uskoa sitä, oliko minulla mahdollista löytää siru vielä.

- Kuinka kauan! Kuinka kauan siitä on kun siru on haettu!!??

Huusin, ääneni vapisi, miten päästin ajatukseni karkaamaan näin, yritin ryhdistäytyä, mutta pääni oli räjähtää hämmennyksestä. Daniel suuteli minua syvään ja pitkään… ajatuksissani löi tyhjää, pelkkää valkeutta, tilanne oli hämmentävä ja en voinut muuta kuin vastata suudelmaan. Daniel painautui aivan minua vasten ja valutti kätensä hartioilleni, käteni valahtivat Danielin rinnalle ja tartuin takin kauluksesta ja painoin huulemme tiukasti toisiamme vasten. Rinnassa tuntui outo lämpö, halu ja suunnaton himo tätä miestä kohtaan, jota vihasin eniten maailmassa. Daniel kosketti kyljessä olevaa haavani, se sai minut parahtamaan ja työnsin Danielia kauemmaksi minusta, mutta Daniel ei liikahtanut.

- Olen aina halunnut nähdä tuon ilmeen kasvoillasi, niin vakavilla kasvoillasi, joista näkyy vain riemu, päättäväisyys ja viha. Koskaan en ole nähnyt kasvoillasi kivun tuomaa kauhua ja tavoitteen menettämisen tuskaa, nautin näkemästäni.

Daniel sanoi hymyillen tyytyväisenä ja suuteli minua samalla kun painoi haavani, en voinut päästä ääntäkään.

- Mutta yhtä ilmettä en ole vielä pääsyt näkemään ja sen haluan vielä nähdä suloisilla kasvoillasi.

Daniel sanoi huultemme loitottuaan toisistaan. Puuskutin, olin hengästynyt, mutta se ei johtunut rasituksesta, eikä pölystä, tunsin kuinka rintani olivat herkistyneet, alapäässä tuntui painetta, tämä tunne oli minun kaltaiselleni sotilaalle uutta, en ymmärtänyt mitä se oli ja katoin Danielia luomieni välistä. Daniel hymyili leveästi ja tarkkaili minua tyytyväisenä ja painoi hellästi haavaani, henkäisin syvään ja käänsin kasvoni kattoa kohden kivusta. Daniel suuteli kaulaani ja painoi haavani uudelleen, puristin Danielin takin rinnuksia ja ynähdin voimakkaasti, jonka perään tuli syvä huokaisu. Tuntui kun vajoisin ekstaasiin, himo sisälläni kasvoi ja jalkani olivat pettää alta, mutta Daniel esti sen laittamalla polvensa haaraväliin. Ynähdin uudelleen jalan kosketuksesta alapäässäni, huohotin.

- Mitä sinä teet minulle… mitä tämä tunne on… tuntuu kuin olisin tulessa sisältä päin…

Sanoin ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan, mikä puuskutti epätasaisesti, Daniel painautui vasten minua ja tunsin kuinka hän alkoi riisua minua hitaasti.

- Sain mitä halusin, himokkaan ilmeesi ja nyt on minun vuoroni antaa sinulle haluamasi.

Daniel sanoi ja suuteli minua intohimoisesti, en hallinnut enää itseäni ja annoin sisäisen haluni viedä.

------------------

Havahduin nykymaailmaan kiihkostamme, tuntiessani viiltävän kivun olkapäässäni ja nousin kokonaan suoralle selälle. Puuskutin hengästyneenä ja yritin saada näkemästäni selvää. Painoin käteni tulleen haavan päälle, se osui lähes luuhun asti, purin hampaitani yhteen. Tunsin kuinka Daniel painoi lantiotani suunnattoman tuskan takia, istuin Danielin päällä hikisenä. Meidät oli yllätetty kesken rakastelun, katsoin Danielin kyljestä töröttävää miekkaa, se oli isketty lattian läpi ja nyt se kohosi Danielin lihaksikkaan kropan läpi. Kuulin Kyon äänen altamme, mutta hyvin vaimeana.

- Verta valuu, joten taisimme saada napakympin.

Kyo sanoi ja käänsi terää, Daniel puri hammasta, mutta ei huutanut. Nousin Danielin päältä ja nostin hänet pois miekan päältä, miekka vetäistiin takaisin.

- Heillä kestää tulla ylös, reitti ei ole kovin helppo vaikka miekka olikin helppo lyödä vanhasta puusta läpi.

Daniel sanoi ja yritti nousta ylös, mutta yskäisi suuren määrän verta suustaan, Daniel painoi kämmenensä haavan päälle.

- Se on osunut sisäelimiini…

Daniel sanoi naurahtaen ja katsoi minua. Puin ylleni kiireesti, niin nopeasti kuin kykeni, vasen käsi oli lähes toiminta kyvytön, mutta pystyin liikuttamaan sitä varovasti. Autoin Danielin pystyyn, mutta hän tarttui minua tiukasti käsivarsista ja katsoi silmiini vakavana.

- Pakene, minä pidättelen heitä sen aikaa. Minä en tule enää selviämään tästä.

Daniel sanoi ja yskäisi uudelleen suuren määrän verta, olin kauhuissani ja pudistin päätäni.

- Kyllä selviät! Minä voin…

Lauseeni jäi kesken kun Daniel läpsäisi minua poskeen, käänsin järkyttyneet kasvoni Danieliin.

- Ei! Olet menettänyt paljon verta ja rakastelu on imenyt voimasi lähes kuiviin! Sinusta ei ole enää kuin pakenijaksi! Kuolet jos jää tänne! Ota miekkani, pidä se hyvässä tallessa, en halua heidän saavan sitä.

Daniel sanoi lopulta hymyillen ja halasi minua, halasin tiukasti Danielia ja tunsin hänen lämpimän veren valuvan hartioillani. Hänellä oli sisäinen veren vuoto, miekka oli osunut vakavasti häneen. En olisi halunnut päästää irti, mutta kuulimme heidän lähestyvän jo ullakkoa ja Daniel työnsi minut luotansa.

- Mene…

Daniel sanoi ja veti housut jalkaansa ja suuntasi ullakon ovea kohden, purin hammasta, otin miekan ja laitoin sen tuppeensa. Työnsin vanhan pöydän ikkunan luokse ja iskin sen siitä läpi, pakoreitti aukeni, vaikka pudotuksesta tulisi pitkä, kartano oli korkea. Pysähdyin ikkunalaudalle ja katsoin yöllistä maisemaa.

- Älä käännyt enää.

Daniel sanoi, pysähdyin, hän tiesi minun vielä kääntyvän katsomaan häntä.

- Ironista… rakastin sinua aina, vaikka luulin sen olevan vain inhoa sinua kohtaan… mutta nyt ymmärrän että se oli kaipuuta ja halua. Rakastan sinua.

Sanoin naurahtaen, kuulin Danielin naurahtavan ja ottavan jotain lattialta.

- Tapaamme vielä rakas.

Daniel sanoi ja syöksyi portaikkoon ensimmäisen saapuessa sinne, ja Luke otti iskun vastaan horjahtaen toisten niskaan. Naurahdin ja hyppäsin alas.

- Niin helvetissä…

Sanoin kuiskaten, ennen kuin molskahdin alapuolella olleeseen pihalampeen, onneksi se oli syvä, mutta kylmä.

----------------

Heräsin säpsähtäen hereille ja nousin istumaan hapuillen miekkaani viereltäni, mutta en löytänyt sitä ja tunsin kun joku painoi minut takaisin sänkyyn hartioista.

- Rauhoitu Black Mist! Et saa liikkua, olen saanut sinut juuri kasaan ommeltua.

Kuulin tutun huolehtivaisen äänen ja katsoin Dimitriä hänen syvän ruskeisiin silmiin, jotka olivat hyvin vakavat pyöreiden lasien takana. Rauhoituin ja inahdin viiltävästä kivusta kyljessäni, Dimitri näki sen ja kävi hakemassa kipu piikin ja lisäsi sitä tippaan, mikä oli kiinnitetty kämmenselkääni. Seurasin hiukan väsyneenä Dimitrin touhuja, kun hän vilkaisi kyljen sidosten pitävyyttä ja kääntyi sitten puoleeni.

- Missä olen?

Kysyin ennen kuin hän sai avattua suutansa edes kunnolla. Dimitri naurahti ja otti sängyn vierelle penkin ja istui siihen.

- Olet Moskovassa, klinikallani.

Dimitri sanoi laittaen kädet puuskaan, tiesin tuon tavan, seuraavaksi hän mutristaisi otsaansa tuimaan ilmeeseen, hymyilin sille.

- Ennen kuin kysyn, mitä sinulle on tapahtunut, kerron hiukan mitä olen joutunut tekemään sinulle.

Dimitri sanoi, nostin sängyn istuma asentoon, sillä en jaksanut enää maata.

- Nimesi on nyt Mila Zvadar, olet sukulaiseni joka oli saapumassa yllättäen luokseni, mutta jouduit pahaan onnettomuuteen klinikkani lähellä. Poliisi saattaa jossain vaiheessa käydä kuulustelemassa onnettomuudesta, minkä takia olen kirjoittanut kaiken paperille valmiiksi. Lue ne kunhan jaksat.

Dimitri sanoi ja katsoi minua tarkkaillen, oloni oli hyvin huojentunut.

- Miksi teet tämän kaiken vuokseni? Olen petturi, en kuulu enää Siperian mustiin susiin. Tiedän sinun olevan vielä yhteydessä Shadow joukkoon…

Sanoin vakavana, Dimitrin ilme ei muuttunut, joten hän tiesi minusta. Dimitri nousi ylös ja otti kaapista Danielin miekan ja laski sen sängylle viereeni, katsoen sitä hiukan haikeana.

- Koska olet syytön petokseen, kaikki oli Danielin suunnittelemaa, Älä kysy mistä tiedän tämän ja mitä salaan sinulta, se on vain sinun parastasi. Haluan sinut pois tästä hommasta ja tiedän että sinäkin haluat.

Dimitri sanoi ja käänsi selkänsä minulle, otin miekan käteen ja painoin sen rintaani vasten.

- Miksi Daniel suunnitteli sen? Miksi… en voi vihata häntä, koska rakastan häntä syvästi. En voi lopettaa tätä hommaani, en saanut tärkeää mikrosirua, jonka perässä me kaikki olimme, se olisi ollut mahdollisuuteni häipyä tästä koko paskasta!

Sanoi pettyneenä ja puristin miekan huotraa tiukasti käsissäni, en antanut itkun tulla. Tunsin kun Dimitri laski kätensä olkapäälleni, se oli lämmin ja hyvin rauhoittava, katsoin Dimitriä silmiin. Hän oli kuin isä minulle, hän huolehti aina tarpeistani, niin sodassa kuin siviilissä, arvostin häntä suuresti ja luotin ehdoitta.

- Kyllä voit lopettaa. Siru oli Danielin miekan kädensijassa, siksi hän antoi miekan sinulle. Siru on päätynyt haluamallesi taholle ja palkkio on tililläsi.

Dimitri sanoi hymyillen, hän naurahti ilmeelleni, leukani oli valahtaa lattialle, olin hyvin hämilläni, niin että se sattui päähän.

- Niin kuin sanoin aikaisemmin, älä kysy mitään. Hoidetaan vain sinut kuntoon, jotta voit aloittaa elämäsi uudelleen.

Dimitri sanoi hymyillen, purskahdin itkuun. En halunnut itkeä, ei sotilaat itke, ei minun kaltaiseni, mutta en voinut kyynelilleni mitään, sisälläni patoutunut tuska, suru, ikävä ja helpotus purkautui yhtä aikaa ja itkin vuolaasti.

-------------

Avasin oven haukotellen ja viskasin avain nipun hopeiseen maljaan, joka oli pöydällä ison eteispeilin edessä, vilkaisin itseäni siitä ohi mennen, olin todella väsynyt. Laitoin suureen keittiöön valot ja otin jääkaapista kylmää vettä, rakastin jääkaappikylmää vettä, laitoin sitä sinne aina lasillisen yötä varten. Join puoli lasia ja laskin sen marmoriselle pöydälle ja laahustin pukuhuoneeseen. Illallinen oli hiukan venähtänyt, Dimitri on joskus todella pitkäpuheinen, mutta olin tottunut siihen, juhlistimmehan sentään hänen synttäreitään ja se oli sen arvoistakin. Pukuhuoneen valo hiukan häikäisi ja menin suuren pukeutumispeilin eteen ja katsoin itseäni siitä. Ikä ei näkynyt kasvoillani, vaikka ikäännyin, ne ovat pysyneet samana jo vuosia. Heitin ihonmyötäisen mekkoni pois ja katsoin kehoani. Minun pitäisi ruveta hiukan treenaamaan, nuorena hankituista lihaksista oli vain muisto enää. Siitä oli kulunut jo kuusi vuotta, kun aloitin uuden elämän. Käänsin kylkeni peiliin päin ja piirsin sormella pitkin arpiani, Dimitri oli tehnyt hyvää työtä, niitä ei enää aristanut kylmällä. Menin lähemmäksi peliä ja katsoin vasenta olkapäätäni ja kosketin hellästi sen kapeaa, mutta syvää arpea, en peittänyt sitä koskaan, en vain kyennyt siihen, halusin katsoa sitä aina ja muistella Danielia. Käännähdin ovelle päin, kuullessani sen narahtavan, oven raossa seisoi uninen poika, joka hieroi silmiänsä pukuhuoneen valossa. Otin päivätakin naulasta ja kiedoin sen ympärilleni ja menin pojan luokse.

- Mikä hätänä kultaseni? En kai herättänyt sinua?

Sanoin pojalle ja annoin suukon otsalle, poika halasi minua ja painoi päänsä minua vasten.

- Näin pahaa unta äiti…

Poika sanoin, nostin hänet syliin ja istahdin pukeutumispallille, mikä oli huoneen keskellä ja halasin poikaa hellästi.

- Haluatko kertoa siitä äidille, Dani?

Kysyin Danilta, hän pudisti päätänsä ja painoi poskensa paljasta kaulaani vasten ja kosketti olkapääni arpea.

- Pelottako äidin arvet sinua? Näitkö niistä painajaisia?

Kysyin, mutta Dani pudisti taas päätänsä, huokaisin ja nousin laskien Danin alas.

- Mennään nukkumaan, äiti tulee viereesi, sillä äidistä tuntuu että ei halua nukkua nyt yksin.

Sanoin hymyillen, Danin poskille nousi hymy ja hän tarttui kädestäni kiinni, samassa talo pimeni, tuli aivan hiljaista, tunsin kuinka Dani valpastui.

- Ei mitään hätää kultaseni, se on vain sähkökatkos.

Sanoin ja avasin oven vierestä pienen kaapin ja otin sieltä taskulampun ja valaisin sillä huoneen, mutta pudotin sen säikähtäessäni. Nostin käteni vaistomaisesti kasvojeni ja kurkkuni suojaksi ja tunsin kuinka, joku seisoi edessäni liikahtamattakaan.

- Tuota, voisitko pyytää poikaasi siirtämään miekan pois kurkultani, en tee mitään.

Mies ääni sanoi ja hahmotin miekan kiiltävän kupeen hipovan, edessäni seisovan miehen kaulaa, tilanne oli yllättävä.

- Äiti…

Kuulin kun Dani kuiskasi epävarmana, aistin hänen olevan peloissaan.

- Minä en tehnyt sähköille mitään, ulkona on nousemassa myrsky, mikä on kaatanut puun linjoille. Satuin vain huonoon aikaan.

Mies ääni sanoi huolettomasti ja kuulin hänen äänessään jotain tuttua ivaa, samassa valot kävivät räpsähtäen päällä ja näin miehen kasvot vilaukselta, henkeni salpaantui. Laskin käteni Danin harteille ja Dani laski miekan epävarmana alemmaksi, käteni tärisivät ja en saanut sanaakaan anottua, mies naurahti.

- Sanoinhan että vielä tapaamme, Mazurka.

Mies anoin ja samassa valot palautuivat, katsoimme toisiamme silmiin sanomatta sanaakaan. Dani katsoi minua kummissaan ja painautui minua vasten pudottaen miekan lattialle. Mies otti miekan lattialta ja katsoi sitä tyytyväisenä, riemuisasti.

- Olet pitänyt hyvää huolta miekastani, rakas.

Mies sanoi ja lähestyi minua iskien miekan lattiaan, Dani säpsähti sylissäni.

- Daniel… oletko se oikeasti sinä…

Sanoin ääni väristen, itku oli tulossa, tunsin kuinka kyyneleet kirposivat silmäkulmiini, Daniel nyökkäsi kevyesti.

- Olet näemmä saanut lapsenkin? Kukahan mahtaa olla tämä onnekas?

Daniel sanoi hiukan vaisusti hymyillen, katsoen Dania. Kurkotin Danielia kohti ja tartuin hänen kauluksesta kiinni ja vedin vasten itseäni, Dani jäi väliimme, mutta se ei nyt haitannut ja suutelin Danielia pitkään, Dani yritti päästä pois välistä.

- Äiti… kuka tämä mies on.. vihollinen vai ystävä…

Dani sai sanottua välistämme, nostin Danin syliin ja halasin Danielia uudelleen tiukasti, Daniel halasi myös.

- Hän on isäsi, Dani. Daniel on sinun isäsi.

Sanoin itkien onnesta ja samassa maailmani pimeni.

Kelluin pimeässä kykenemättä liikkumaan, mitä tämä oli, miksi näin tapahtui, juuri kuin Daniel palasi luokseni…. juuri kuin perheestä olisi tullut kokonainen, mitä minulle tapahtuu? Yritin huutaa, yritin liikkua, yritin hengittää, mutta en kyennyt tekemään mitään, vain kellua tyhjyydessä. Jostain kaukaisuudesta kuului jotain ääntä, mieleeni hiipi muistoja samanlaisista mustista tyhjyydessä kellumisisista… outoa, en muistanut ennen, että minulle on käynyt usein näin, ollessani Siperian mustissa susissa… mikä on Siperian mustat sudet, miksi olin siinä joukossa… mikä oli se maailma missä elin, en tuntenut sitä samaksi missä synnyin, se ei ollut maailmani…

Miksi elin sitä maailmaa? Mikä on maailmani? Missä minä olen syntynyt? Ketkä ovat vanhempani? Kuka tai mikä minä olen?? Kuulen nimen, joku huutaa sitä jossain kaukaisuudessa… Mazurka… Se on minun nimeni, Mazurka on nimeni. En muista mitään muuta, miksi nimeäni huudetaan? Tunnun liikkuvan, mutta en liikuta itseäni, en haluaisi mennä, täällä tuntuu jotenkin hyvältä olla… haluan takaisin perheeni luokse. Perheeni? Minkä perheen? Se ei ole Daniel ja Dani… perheeni on jotain muuta, jotain suurta ja hyvin rakasta minulle. Tunnen kipua kehossani, mutta en voi reagoida siihen, alan kuulla muitakin ääniä. Vieraiden ja omani… miten voin kuulla oman ääneni jos en puhu. Tuntuu kuin putoan, ympärilläni alkaa kirkastua, alan tuntea yhä enemmän ja enemmän, käperryn sykkyrälle, kykenen liikkumaan. Suoristaudun täysin ja huudan niin kovaa kuin keuhkoistani lähtee, karjun kuin peto.

-----

Seison varjopetona, hengittäen pitkiä, hitaita ja raskaita henkäisyjä. En kykene liikkua, siipeni rötköttävät sivuillani kuin märät rätit. En jaksa nostaa päätäni, maistan tervamaisen vereni suussani, ympärilläni on hiljaista, tähyilen varovasti luomien välistä ympäristöäni, tunnen kaulani ympärillä polttelevan valokehän. Huoman että minut on piiritetty, salamantereita, ihmisiä, varjoja… kaikki seisovat ympärilläni, kaikki ovat varuillaan. Näen sini hiuksisen naisen seisovan edessäni kädet ojennettuna, hän hallitsee sinistä valokehää kaulallani, sen käyttö on työlästä hänelle ja hän on hikinen ja uupunut. Näen hänen vierellään seisovan Nemon, hän antaa naiselle lisää voimaa, en muista naisen nimeä. Mitä täällä on tapahtunut… mitä minä olen tehnyt…


to be continue…