Tämä oli tälläinen todella lyhyt tarina, minun ja T:n kirjoittama. Tarina on aika draama pohjainen, niinkuin heidän suhdekkin oli, voi aiheuttaa suolanoroja silmäkulmiin.


Tartuin Nemoa kädestä ja vedin hänet lähelleni. En sietänyt sitä, että hän pyöri ympäriinsä ja sanoisi, ettei muka ollut aikaa, hänellä on aina aikaa. Katsoin Nemoa vihaisena ja sanoin hänen valehtelevan ja en pitänyt siitä. Tekemistähän hän halusi niin sitä saa, vein hänet syömään vaikka Nemo ei halunnut, minä halusin viettää aikaani hänen kanssa, vielä kuin voin…

 

Teki mieli lyödä Phoenixia. Menin mukisematta syömään hänen kanssaan. En syönyt kunnolla ja olin vaiti. Tarkkailin Phoenixia, hän tuntui salailevan jotain. Kysyin mikä häntä vaivasi, mutta nyt hän vaihtoi puheenaihetta johonkin muuhun. Hän alkoi puhua maailman nyky tilanteesta. Nousin.

- Hyvä on jää sinä tänne puhumaan maailman menosta, nii mää meen alamaailmaan. Sanoin kiukkuisena Phoenixille, Phoenix vaikeni.

 

Minua suututti, Nemon kanssa ei voinut puhua mistään normaalista, teleportauduin kotiin, minua alkoi kalvaa tieto siitä, että Nemo epäili jotain… En ajatellut sitä sen enempää, istuin tuolilleni ja huokasin. Estin Nemon pääsyn luokseni, tuskinpa hän tulisi tänne… hän tuli harvoin itse tänne, minä toin hänet aina.

 

Tuhahdin kiukkuisena. Lähdin pois, muut asiakkaat katsoivat minua hämmentyneinä. Ehkä olisi vaan parempi että menisin ja kuuntelisin Phoenixia, mutten mene. Lähdin slummi alueelle vähäksi aikaa halusin nähdä mitä Petra teki.

 

Muutuin oikeeseen olomuotooni, tuli linnuksi. Aukaisin eteeni seinän kokoisen peilin ja katselin siitä itseäni, ympäröivä valo oli hiipumassa, sulkani olivat kuluneet, nokkani oli tylsä ja halkeileva, olin vanha, todella vanha… Minun olisi tehnyt mieli kuolla kertomatta Nemolle, mutta jostain syystä halusin kertoa hänelle kuolemani lähenevän. Tunsin mieleni tyyntyvän ja lämmön kertyvän sisälläni, aikani oli tullut, se tuli yllättäen, luulin eläväni vielä päiviä… Kutsuin Nemoa luokseni, hän nähköön kuolemani…

 

Tulin Phoenixin luokse, hämmennyin suuresti. Kysyin miksi hän oli lintuna. Hän katsoi minua harmistuneilla silmillään ja kääntyi pois päin. Pysyin vähän matkan päästä hänestä ja totesin hänen kuolemansa lähestyvän. Näin Phoenixin nyökkäävän apeana ja hän kertoi syntyvänsä uudelleen toiseen ulottuvuuteen. Huokaisin. Oikeasti sydämeni itki ja rintani tuntui raskaalta, mutta pysyin kylmänä ja tyynenä. Sitten Phoenix kääntyi ja katsoi minua tuskissaan. ”- Etkö sinä välitä minusta tippaakaan? Miksi olet niin kylmä ja julma, vaikka et oikeasti ole! ” Phoenix kiekaisi ja levitti uhmakkaasti siipensä. Hätkähdin hiukan, mitä minun pitäisi tehdä? Välittää, vai olla välittämättä? Mitä sydämeni haluaa? Menin tolaltani, annoin sydämeni viedä… aloin itkeä. Sanoin rakastavani häntä yli kaiken. En halunnut että hän lähtee pois ikuisesti. Valehtelinko kaiken sanomani? Koitinko saada hänet jäämään, että olisi lisää ihmisiä, joita satuttaa leikkimällä heidän tunteillaan? Koitin silti pinnistellä tunteitani vastaan ja olla itkemättä, en onnistunut millään. Katsoin Phoenixia, halasin häntä.

Laskin pääni Nemon olalle, hymyilin hiukan. Ikävä viilsi rintaani, miksi annoin itselleni käydä näin, tämä oli vain yksi elämä, ikuisesta elämästäni. Miksi murehtisin sitä… mutta rakastin tätä jumalaa syvästi, vaikka tiesin sen satuttavan minua. Tyrkkäsin päälläni Nemon kauemmaksi, liekit roihahtivat ympärilleni, tuli myrskysi huoneessa. Liekit nuolivat seiniä ja kattoa polttamatta niitä, sillä tämä oli pesäni, liekit kiersivät Nemon, sillä tiesin näiden liekkien polttavan häntä. Nemo näytti niin surkealta, itkuisella naamallaan… Kohotin katseeni kattoon ja nostin siipeni korkealle, suuri liekki nuolaisi kylkiäni roihahtaen ja sitten olin poissa… Huone jäi hiilen harmaaksi, paksu tuhka peitti huonetta ja ilmassa tuhka leijui hiljaa alas, kuin olisi satanut lunta. Tifan seisoi ovella pyyhkien kyyneleitä poskiltaan ja elämän kello kädessään, joka raksutti tyhjää. Kello naksahti kerran ja muuttui tulipunaiseksi.

Synnyin uudelleen toisessa ulottuvuudessa, tulenjumalan temppeliin tulenpunaisena, kultanokkaisena ja riikinkukon kokoisena naaras tulilintuna.

 

Kosketin seiniä ja piirsin viivan. Lähdin allapäin takaisin Dragonvilleen. Sanomatta sanaakaan Tifanille. Miksi rakastuin tuollaiseen, joka lähti saman tien pois? Valehtelen… Myönsin katkerana. Dragonvillen katuvalot loistivat kirkkaina ja kävelin kadulla hiljaa miettien. Kyyneleet joita vuodatin Phoenixin luona, olivat kuivuneet poskilleni ja niitä kuumotti. Minulle iski jano ja menin Dragoniin. Pyysin vettä ja join lasista ison kulauksen. En ajatellut mitään. Mieleni oli matkalla tyhjentynyt. En kaivannut ketään, enkä miettinyt ketään. Istahdin baarijakkaralle ja tuijotin tiskin tummaa tammipintaa. Se oli kulunut ja siihen oli kaiverrettu jotain. Vilkaisin sitten olkani yli ja näin Mazurkan ystävineen. Hän ei minuun päin vilkaissutkaan, oli kuin en olisi siinä. Huokaisin syvään. Join veteni ja lähdin. Tunsin vasta oven painuessa kiinni perässäni, Mazurkan katseen. Katsoin huojentuneena taivaalle ja lähdin kotiin. Avasin hitaasti asuntoni oven. Sytytin eteiseen valon ja se riitti valaisemaan melkein koko asunnon. Menin jääkaapille joka huusi tyhjyyttään. Niin kuin mielenikin. Katsoin alalaatikosta olisiko mehua tai jotain. Vain yksi olut, no se riittäneen minulle. Menin sitten sohvalle, en jaksanut edes tv:tä katsoa. Suljin silmäni. Päässäni jyskytti kummasti. Minut on luotu olemaan ja selviytymään yksin… Ajattelin.

Nukahdin.