Tämä on minun ja T:n kirjoittama tarina Nemonsta ja Phoenixista ja heidän välisestä suhteesta.

Punainen teksti on Phoenixin ajatukset ja musta on Nemon ajatukset. Eli kirjoitamme vuoronperään, henkilöiden pohdiskellessa näkemäänsä ja tuntemaansa ja varsinkin sekavaa mieltänsä ja sydäntänsä. Phoenix on minun henkilö ja Nemo T:n.

Minun ja T:n yhdessä kirjoittamia tarinoita on kolme ja tämä on toisena kirjoitettu tarina, aikaisempia ovat Yksisarvinen ja Veljekset. Ne julkaisen myöhemmin :D


Maa, 13 planeetta… en muista milloin saavuin sinne, mutta sen muistan kun tapasin hänet, Nemo Jordan Evans:in. Hän on hankala jumala, tai itse asiassa hän on jumalan poika, mutta jostain syystä kiinnyin häneen, se ei ole tapaistani, minulle Phoenixille, vanhan polttavalle, uuden luojalle, jumalolennolle. Kuljen maailmojen välissä, paikkoihin minne tämän ulottuvuuden jumalat eivät pääse, joista he eivät tiedä. Olen kulkenut universumissa tuhansia vuosia, vanhentunut, kuollut ja noussut uudelleen tuhkasta, harva on päässyt näkemään sen. Jokaiselle onnekkaalle näkijälleni olen antanut lahjaksi yhden kultaisen sulkani, jolla on voimaa parantaa mikä tahansa sairaus mitä maan päällä kulkee.

Olin jo vuosia asunut tällä planeetalla, mutta vanhan puolisoni kuoltua, puolison jonka synnytti minulle kaksi poikaa, joille jaoin osan voimistani, etten herättäisi tämän planeetan jumalien mielenkiintoa. Aloin kiinnostua Nemosta, jota olin seuraillut pitkään, hänen oikukkaita parisuhteita, maailmalla leikkimistä, tuhoamista ja uudelleen tekemistä, se tuntui minussa pahalta, se sattui kun maailma tuhoutui. Sitten yhden kerran päätin ottaa asian hoitooni, menin Nemon luo ja uhkasin viedä hänen jumalan voimat, ellei ryhdistäydy, uhkasin jopa tappaa. Siitä tuli aika kova selkkaus, hänen siskonsa ja isänsä sekaantuivat siihen, vai olikohan se hänen siskonsa edes…. mutta pidin pintani ja sain Nemon hallintaani, se vei suuresti voimiani, mutta sain hänet uskomaan että olen häntä paljon voimakkaampi, mutta todellisuudessa olen vain jumalolento ja häntä heikompi. Olin myös jakanut osan voimistani pojilleni, joka heikensi minua lisää, vanhenin paljon. Mitä enemmän käytän voimiani, sitä nopeammin vanhenin ja sitä nopeammin kuolemani lähestyy. Onneksi jumalat eivät voi lukea ajatuksiani tai nähdä menneisyyttäni. Mutta en uskonut hänen jäävän luokseni niin helpolla, en uskonut antavani sydäntäni hänelle, halusin hänet omakseni. Halusin pitää hänestä tiukasti kiinni, aina lähelläni enkä päästää minnekään. Mutta näin hänen sydämeensä, se oli kahlitsematon, hän jakoi sen monen kanssa, huvikseen, tosissaan… Hänen sydämensä on niin arvaamaton, täynnä vanhoja arpia, ilkeyttä, lempeyttä, vihaa, rakkautta, inhoa, ikävää, se oli kuin pieni pyörre, joka ei osannut asettua aloilleen, ei löytänyt omaa paikkaansa. Rakastin sitä, mutta sain tuntea pettymyksen tuskaa ja surua, tiesin niin käyvän, mutta haluan hänet silti vaikka se sattuu. Minulla oli rohkeutta uhmata häntä, pitää hänet hyppysissäni, omia hänet, satuttaa häntä ja valehdella hänelle.

 

Kuljin kaupungilla ajattelematta mitään. Kaikki katsoivat minua ja puhuivat minusta. Minun lähelleen he eivät tahtoneet tyttäriään. Luin heidän ajatuksiaan ja he pilkkasivat minua. Tunne oli molemmin puolin. En minäkään pitänyt näistä idiooteista. Halveksin heitä hieman, mutta inhosin sitäkin enemmän. Tunsin painostavan voiman. Phoenix oli lähellä, muttei näkyvillä. Häntä minä palvoin, mutta häntä pystyin myös jotenkin välttämään. Se tuotti hiukan hankaluuksia, Phoenix oli aina minun tielläni. Hän ei antanut tehdä mitä tahdoin. Välillä olin vihainen ja erittäin raivoissani hänelle. Joskus jopa aiheutin muille harmia, että Phoenix tulisi minulle räyhäämään, nautin jollainlailla niistä tilanteista, mutta joskus saan asiat omaan nilkkaani. Kyllä minä aina toivun Phoenixin löylytyksistä, hän voisi vaikka murhata minut. En välittäisi. Tiedän olevani outo, tunteeton, tunteellinen ja vaikka mitä, voisin vaikka jatkaa listaa äärettömiin, mutten mahda mitään mikä olen. Olen Nemo Evans…

hahah..ehket kaikkein vittumaisin jumala koko universumissa. Olen kuolematon, mutta pakko myöntää, olen sitäkin helpompi murtumaan henkisesti. Phoenix on saanut minut otteeseen, josta ei ole pois pääsyä. En luota häneen ollenkaan, mutta niin kuin sanoin olen hänessä kuin kärpänen liimapaperissa. Häneen voin purkaa tuskani. Totta puhuen, en välitä hänestä tippaakaan rakkauden suhteen. Kjäh kjäh, hän on minulle kuin rätti, johon voin pyyhkiä pahan omatuntoni. No nyt kun päästin tähän ”hyväksi käyttöön” olen aika hyvä siinä. Naisten suhteen ainakin. Minulla saattaa pyöriä viisikin naista yhtaikaa, eikä kukaan heistä tiedä siitä. Tjaaa… enpä rehvastele asialla, no niih.. Lopettelen pulinat ja jatkan matkaani. Saavuin Dragonvillen kaupungin parhaaseen baariin Dragoniin ja menin olusille.

 

Seurasin Nemoa haikeana kotoani. Kotini sijaitsi erityisessä ulottuvuudessa, vain tietyillä oli kyky päästä ovestani sisään, minun voimani palasilla, lapsillani ja heidän lapsillaan ja tietenkin Nemolla. Nemo on nähnyt vain pienen murto osan siitä kokonaisuudesta, vain suuren valtaistuin salin, jonka olen tehnyt vain huvikseni, sekä makuusalini. Palatsini on kuin tuli meri, polttavaa puhdasta valoa, synkkää uuden luovaa tuhkaa, täynnä yllätyksellisiä, eri kulttuurisia saleja. Minä olin monessa ulottuvuudessa jumala, kaikki valtias tai pahan tuoja, jokaiselle omalle, minua palvovalle klaanille oli oma Sali, ne olivat yhteydessä niihin ulottuvuuksien temppeleihin, huoneisiin, pyhättöihin jossa minua palvottiin. Kuljin niiden kautta ulottuvuuksien välillä, minun oli aika miettiä mihin ulottuvuuteen synnyn uudelleen, mutta en halunnut miettiä sitä, en halunnut lähteä tästä maasta pois, en halunnut hylätä Nemoa, jota niin rakastin ja vihasin. Istuin valtaistuimelleni ja huokasin syvään. Mietin milloin kuolen, mietin miksi edes teen tämän kaiken, tämän kaiken yhden pienen pahaisen jumalan takia, olin lagennut siihen ansaan johon en olisi saanut langeta. Olen kiintynyt liikaa, rakastunut liikaa yhteen ihmiseen, tuhoanko itse itseni… Tifan saapui luokseni, poikani tytär ja katsoin häntä hymyillen, Tifanilla oli huolestunut ilme, hän tuli vierelleni. Tifan piteli kelloa kädessään, jonka olin antanut hänelle lahjaksi, kelloa joka näytti joka ikisen maan, ihmisen, eläimen, puun, kukan, kiven, jopa veden pisaran ajan, elämän ajan, milloin se alkoi ja milloin se tulee loppumaan. Tiesin miksi hän oli täällä, hän muistutti taas minua aikani vähyydestä, se on vähentynyt roimasti. Tifan sanoi olevansa huolissaan ja halusi kuulla mistä se johtui. Hymyilin vain ja kerroin etten voinut kertoa sitä hänelle, en voinut kertoa sitä kenellekään. Tifan katsoi ilmassa leijuvaa kuvaa, seurasin siitä Nemoa. Tifan nyrpisti nenää, hän ei voinut uskoa kuinka pystyin rakastamaan tuollaista, niin läpimätää jumalaa. Sen jälkeen Tifan lähti. Kyllä… mietin sitä itsekin, mietin mikä sai minut lankeamaan, en ymmärtänyt itseäni, poistin kuvan. Roihahdin liekkeihin, minua suututti, paiskasin valtaistuimen seinään, se murskaantui palasiksi ja palautui sen jälkeen ehjänä takaisin paikoilleen. Sytytin koko salin liekkeihin, kuljin liekki meressä salin keskelle ja muutin muotoani, muutuin sellaiseksi mikä oikeasti olen, linnuksi, suureksi tuli linnuksi ja kiekaisin korvia huumaavan ääneen ilmaan ja nousin korkealle, salin katon rajaan erittäin koristeelliselle orrelle. Jäin siihen mököttämään.  Tunsin itseni häkkilinnuksi, olin tunteideni vanki.

Istuin pitkään orrella, ennen kuin laskeuduin ja muutuin ihmiseksi, päätin lähteä kaupungille, jospa se saisi minut rauhoittumaan.

 

Aistin Phoenixin lähellä. Muutin mieleni, kävelin Phoenixia kohti. Hän katsoi minua ylimielisen pahasti. Se tunne sai vatsani muljahtamaan. Phoenix laski kätensä olkapäälleni ja veti kainaloonsa. Kuljimme puistolle päin. Huokaisin hiljaa ja pitkään. Tunsin Phoenixin vihan sisimmässäni. Katsoin häntä hymyillen. Kerroin että kävin Dragonissa ja nyt minulla oli hiukan tylsää. Phoenix tarjoutui viemään minut syömään. Naurahdin, sanoin ettei minulla ollut aikaa hänelle ja jatkoin matkaani.