Seuraavan kerran kun heräsin, olin teho-osastolla ja en nähnyt toisella silmällä lainkaan, pääni ympärillä oli kääre. Päässä tuntui oudolta, minua huimasi ja korvaani jomotti ja kuulin jatkuvaa ininää. En jaksanut pysyä hereillä ja nukahdin uudelleen, olin kuin pilvessä muutamia päiviä. Muistan hämärästi lääkäreiden ja muiden poliisien käyneen luonani. Sitten kun tulin kunnolla tolkkuihini sain selvityksen tapahtuneesta. Olin maannut kuukauden sairaalassa kriittisessä tilassa, piiritys oli päättynyt ja mafia on nyt kiinni. Kysyin kuinka Elanoora ja Jean voivat ja missä he ovat, sattuko heille mitenkä pahasti. Työ toverini olivat hiljaa ja katsoivat toisiaan, minut valtasi kauhu, katsoin heitä ja odotin vastausta.

- He… he menehtyivät räjähdyksessä, Elanoora oli jäänyt palavan tavaran alle ja Jean oli kuollut myöhemmin sairaalassa häkämyrkytykseen…

Yksi tovereistani sanoi lopulta ja pahoitteli tapahtunutta. Olin järkyttynyt… Elanoora… Jean… perheeni… he olivat kuolleet, mitä minä nyt teen… minun elämäni tuhoutui pirstaleiksi.

Se oli pahin aika elämästäni, menin sairaalassa hysteeriseksi ja minut piti rauhoittaa moneen otteeseen, sairaalasta päästyäni jouduin sairaslomalle. Kuuloni oli vaurioitunut, lähes hävinnyt vasemmasta korvasta, silmä oli säilynyt hyvänä, vaikka sen ympäristö vaurioitui. Silloin menin alamaailmaan asumaan, en voinut asua Dragonvillessä, se teki kipeää kun kaikki muistutti perheestäni. Alamaailmassa asui isoäitini Rose Inaho, hän asui siellä isoisän kanssa, tosin isoisä veti kahta roolia, ei hän voinut myöntää asuvansa ilotalossa ja sekä hänen vaimonsa johtamassa sitä. Isoisä oli jyrkkä ja ankara johtaja klaanilla, mutta lempeä ja rento alamaailmassa, en tiedä mikä sai hänet elämään silleen. Ilotalo tunnettiin nimellä Madamme Rosen talo, korkea tasoinen ja erittäin tarkkana kaikessa asiassa. Sen takia sen työntekijöistä ei puhuttu pahaa ja heitä ei haukuttu huoriksi, heistä puhuttiin työntekijöinä. Vietin paljon aikaa Rosen talolla, juoden ja istuen hiljaa tiskillä, myöhemmin aloin käyttämään huumeita, viedäkseni sisäisen tuskan pois.

Muutaman vuoden päästä pääsin takaisin poliisiksi, käytyäni terveystarkastuksessa ja kuntoutuksessa, lähes kuurosta korvasta oli tullut erittäin tarkka, kuulin sillä hyvinkin pienen äänen. Muiden nähden olin pirteä ja normaali, sellainen kuin aina olin, mutta yksin sulkeuduin kipuuni. Alamaailmasta oli tullut vakituinen kotini, jokainen tunsi minut siellä, valvoin hiukan järjestystä siellä, muuten siellä ei siedetty poliiseja ja poliiseilla ei ollut mitään asiaa sinne. Alamaailma oli vapaamaa ja siellä hallitsi mafia ja rikollisuus, Rose oli suuressa arvossa siellä, hän rahoitti monia toimia ja liikkeitä, sekä kukaan ei halunnut hankaluuksiin Rosen kanssa, sillä siitä ei seurannut hyvää. Elämäni meni rutiineja seuraten, kävin töissä, ryyppäsin ja vietin ryyppy iltaa uusien ystävieni kanssa kotonani ja nukuin, sekä kävin Rosen luona ja tietenkin käytin huumeita, mutta naisissa en käynyt… ikävoin Elanooraani. Lopulta, tavalliset huumeet eivät auttaneet ja aloin tehdä itse sekoituksia, löysin hyvän kauppiaan Tatsin, häneltä sain paljon erilaisia lääkkeitä joista valmistin annokseni. Elin näin vuosia kunnes lopulta aloin elää tuskani ja ikävän kanssa, tuntui kun olisin aina tuntenut niin, se oli jo normaalia. Olin oppinut Suikenin käytön täydellisesti, koska olinhan melkein jatkuvasti aineissa tai hiukan juovuksissa. Olin kuullut jossain vaiheessa myös klaanimme hajonneen ja sitä piti yllä vain vanhimmat ja isä oli perijä, sillä isoisä oli kuollut. Isä joutui palaamaan klaanille ja Hattoru oli löytänyt äidin, olin iloinen siitä. He lupasivat tulla käymään joskus, se kävi minulle hyvin, kunhan tiesin äidin olevan kunnossa. Muutama vuosi vierähti vielä ja kaikki oli normaalia, elämäni oli rauhallista ja menestyin taas poliisin urallani. Olin jotenkin henkisesti jo rauhoittunut ja päässyt Elanooran ja Jeanin kuoleman yli, mutta huumeita käytin säännöllisesti ja yhä vahvempaa ja vahvempaa. Mutta elämäni muuttui taas, kunnes löysin alamaailmasta hortoilemassa pienen ja pelokkaan salamanterin poikasen. Poikanen juoksi minua kohti, hyppäsi syliin ja tarrautui kynsillä kiinni kylkiini, se teki kipeää mutta ajoin sitä jahdanneen liskon pois. Poikanen oli väsynyt, nälkiintynyt ja erittäin heikko ja en saanut sitä irti minusta. Vein sen sitten kotiin ja annoin sen levätä. Tämän tarinan on sitten jo toinen juttu, Mazurkan lapsuudesta kertovan.

Elämäni oli nuorempana erittäin raskasta ja kipeää muistettavaa, mutta nyt olen tällainen ja olen muuttunut paljon, lapsuuteni opetti minua kovalla otteella. Huumeiden käyttö laantui Mazurkan tulon jälkeen hiukan, mutta käytän niitä edelleen. Mazurkan toisen nimen annoin tyttäreni Jeanin mukaan, sillä rakastan Mazurkaa kuin tytärtä ja sain ikäväni helpottumaan lopullisesti kasvattaessani Mazurkan.

Että sellainen oli tarinani nykyhetkeen. Kiitos kun jaksoitte lukea vanhan miehen jorinoita

~Malik Inaho