Seikkailin muiden blogeilla ja luin paljon runoja ja mulla alkoi heti mieli julkaista yksi, omastamielestä onnistunut runo. En ole mikään hyvä runon kirjoittaja, ei ole oikein nuo riimit hallussa...

Tämä on vuosia sitten kirjotettu, suruissani rustaama runo, joka tuli vain mieleeni ja se oli pakko kirjoittaa paperille. Ei mikään mestari teos, hatarilla runonkirjotus taidoilla tehty, joten olkaapa hyvä.


Surun suo


Uppoan suruni suohon, en saa henkeä… en pääse ylös… en yksin.

Tarvitsen jonkun… jonkun jota rakastaa, jonkun jolta saan lämpöä.

Tarvitsen auttavaa kättä, sydäntäni riipii, yksinäisyys on viedä henkeni…

Vajoan yhä syvemmälle suruni suohon… voimani hiipuvat… näen jo valoa…

Kuolema odottaa minua… se kirkastuu… se lähenee…

Olen valmis antamaan henkeni… valmis kuolemaan…

Tunnen kuinka kuolema kietoo minut syleilyynsä… suljen silmäni… annan mennä.

Syleily tuntuu lämpimältä… liian lämpimältä kuolemaksi, tunnen kuinka hän vie minua ylöspäin…

Nousen pintaan, nousen korkealle ilmaan… lämpö täyttää sydämeni.

Näen allani suruni suon… se jää kauas alapuolelleni, katson ylös ja näen lämmön ja rakkauden.

Tunnen käden kädessäni, tunnen sen lämmön, tunnen taas tulevani ehjäksi.

Hän pelasti minut… hän on pelastajani, auttava käsi.

En ole enää yksin, saan voimia häneltä, rakkaaltani, aarteeltani.

En luovu hänestä enää ikinä.