Nyt tulisi se 8 osa minkä lupasin sunnuntaille :3 tämä onkin viiminen osa tätä tarinaa ja pätkä on pitkä :p

Olin istunut koko yön kelkan ääressä selvitellen päätäni. Aamulla tulin siihen päätökseen että aion suojella Lapista ja kylääni pimeydeltä, mieleeni muistui kun isä kertoi pimeästä aikakaudesta. Se pimeä aikakausi oli jo viides mitä tunnettiin, viides perättäinen. Viljan kasvattaminen oli vaikeaa ja lumi sateita oli runsaasti, tauteja kiersi ja ihmisiä kuoli. En tiedä yhtään miten taistella pimeyttä vastaan mutta yritän parhaani, äitinikin oli yrittänyt ja selvinnyt pitkälle, yritän parhaani mukaan ymmärtää kohtaloani, joka on vielä niin vaikea ymmärtää. Menin keittiöön ja keitin kahvia, kurkkasin varovasti Lapiksen huoneeseen oliko Lapis herännyt. Lapis istui sängyllään ja katsoi minua kun avasin, sanoin hänelle huomenet ja autoin hänet takan ääreen. Katsoin hänen haavansa ja puhdistin sen, toin Lapikselle sitten lääke annoksen.

- Etkö pysty parantamaan itseäsi…

Kysyin ja Lapis pudisti päätänsä, se oli sinänsä outoa. Pystyi parantamaan muita muttei itseään, jospa se oli parannusvoimien idea… Menin sen jälkeen verstaalle ja otin aseen käteeni, tutkiskelin sitä ja mietin mitä äiti oli kirjoittanut kirjeessä.

- Luoteja ovat valo ja rakkaus… syntyvät Suojelijan omasta tahdosta ja rakkaudesta…

Sanoin ääneen, mitenkä tahdosta ja rakkaudesta, tuijotin asetta, pitikö minun rakastaa tätä asetta.

- Naurettavaa…

Sanoin hiljaa naurahtaen, kuulin kun Lapis tuli luokseni. Katsoin Lapista, Lapis hymyili minulle ja laski kätensä aseen päälle.

- Älä ole huolissasi aseesi luodeista, ne tulevat kyllä luoksesi, sinun täytyy usko niihin, sinulla täytyy olla halu suojella toista.

Lapis sanoi ja siirtyi vierelleni ja nosti aseen tähtäys asentoon, katsoin Lapista ihmeissäni.

- Tunne on tultava syvältä sisimmästäsi. Tunne sen lämpö.

Lapis sanoi, kuuntelin hänen pehmeää ääntänsä, tunne sen lämpö… tunsin vain Lapiksen lämpimien käsien kosketuksen. Lapis irrotti otteen aseesta ja siirsi toisen käteni pois aseelta, pitelin asetta yhdellä kädellä ja tähtäsin, Lapis piteli toista kättäni käsissään, hänen kosketuksensa oli niin lempeä ja pehmeä. Tunne tultava syvältä… lämpö, mietin niitä sanoja päässäni ja näin aseeni lippaassa haalean sinisen hohteen, yllätyin sitä ja laskin aseen maata kohti ja katsoin asetta.

- Näitkö… se.. siihen tuli valoa, siinä oli luoti.

Sanoin yllättyneenä ja yritin ampua sillä, mutta se hohde oli kadonnut, petyin.

- Mitä… mikä tähän nyt tuli…

Sanoin ja kääntelin asetta käsissäni, Lapis naurahti.

- Tunne katosi, se ei ollut puhdas, se ei ollut vielä aito.

Lapis sanoi hymyillen ja meni tuvan puolelle, jäin mietteliäänä verstaaseen istumaan. Jonkun aikaa mietittyäni huomasin jo ahertavan kelkan parissa, mutta en saanut millään mielestäni sitä hohdetta mikä tuli aseesta. Yritin hakea sitä tunnetta mikä sai aikaan sen valon aseessa, se oli vaikeaa, en ymmärtänyt tunteitani, sisälläni tuntui kuohuvan. Nyt kun mietin tarkkaan tunnettani, sisälläni ei myllertänyt enää kylmä ja katkera yksinäisyys, se tunne oli poissa… yllätyin ihan itseäni, yllätyin miten olen muuttunut. Nousin ja menin kylpyhuoneeseen, katsoin itseäni peilistä, parta oli kasavanut ja hiukset. Kävin etsimässä saksia keittiöstä ja Lapis katsoi uteliaana tekemisiäni ja kysyi mitä teen, sanoin ajatelleeni leikata hiukseni. Lapis naurahti ja kysyi olinko aina leikannut itse tukkani, nyökkäsin, Lapis naurahti.

- Sen näköinen se onkin, minä voin leikata sen.

Lapis sanoi, naurahdin itsekin ja annoin Lapiksen leikata ne. Menimme takan ääreen josta lattialle tippuneet hiukset oli helppo siivota takkaan. Lapis leikkasi rauhallisesti ja seurasin hänen liikkeitä ovensuussa olevasta isosta vartalopeilistä. Lapis ei pitänyt hiuksiaan enää silmällä, mitäpä turhia enää kun tiesin jo siitä kuviosta, tarkemmin ajatellen Lapis oli hyvin kaunis. Hänen kasvonsa olivat niin lempeät ja rauhalliset, mutta niistä pystyi näkemään pelon ja yksinäisyyden. Silmälasit olivat jotenkin isot ja pyöreät, hän näytti aika höpsöltä ne päässään, se hymyilytti minua. Lapis huomasi ilmeeni ja kysyi mikä oli hauskaa, pudistin varovasti päätäni ja sanoin ettei mikään, hän vain naurahti siihen. Lapis leikkasi kampauksen valmiiksi ja otti pyyhkeen varovasti harteiltani.

- Nyt on valmista, teriä on kylppärin kaapissa jos haluat ajaa partasi.

Lapis sanoi hymyillen, nyökkäsin ja menin kylppäriin. Kävin suihkussa ja ajoin partani pois, katsoin itseäni uudelleen peilistä ja hymähdin, en näyttänyt peikolta enää. Kun menin tuvan puolelle, huomasin Lapiksen yllättyneen ilmeen, Lapis katsoi minua hiukan suu auki ja kun sen tajutessaan hän käänsi katseensa pois hiukan posket punaisena.

- Kylläpä kasvosi muuttuivat… kun ajoit partasi pois…

Lapis sanoi hymyillen ja alkoi laittaa ruokaa, naurahdin ja autoin häntä ruuan laitossa. Myöhemmin sitten söimme ja sen jälkeen menin vielä kelkkani pariin. Muutama päivä vierähti äkkiä, olin saanut miettiä asioita rauhassa ja aloin tottua kaikkeen outoon mitä en halunnut itselleni myöntää. Uneni olivat muuttuneet kylmän painostavaksi ja karmiviksi, Lapis sanoi sen johtuvan siitä että Varjo yritti tuhota minua unien kautta. Lapiksen jalkakin oli parantunut ja tulehdus siitä oli hävinnyt, eikä hän aristanut enää jalkaa laskien painoa siihen. Huomasin olevani Lapiksen seurassa enemmän kuin verstaan puolella, kelkkani valmistautui hitaasti, tuntui vain ettei sillä nyt ollut kiirettä, olin kai rakastumassa Lapikseen. Mutta mieleeni tulee aina se, että hän on myös puoliksi mies… hän on Lumenjumalana uros peura… miten pystyisin rakastamaan sellaista… Yöllä näin taas painostavaa unta, unessani minä vain vaelsin kylmässä ja tuulisessa paikassa, ilma oli kirkas mutta jokin tumma painostava varjo seurasi minua, en nähnyt sitä mutta tunsin sen… Kuulin kuiskeita paljon, kuulin kuinka se varjo yritti puhua minulle, kuinka se välillä muistutti minua Lapiksen olevan mies, inhosin sitä, se suututti minua. Monet kerrat huusin sille että häipyy pois, monesti yritin hyökätä sen kimppuun, monesti käteeni ilmestyi aseeni, mutta ilman luoteja. Miten pystyin suojelemaan Lapista sillä aseella, kun minulla ei ollut luotejakaan siihen… Heräsin aamulla väsyneenä, olin ollut jotenkin puoli unessa, sillä Lapis kertoi kuulleen minun huutavan unissani vihaisena. Kysyin häneltä kävelinkö myös unissani, kun joka ilta se ase oli vierelläni herätessä, vaikka jätin sen aina verstaan pöydälle. Lapis pudisti päätänsä.

- Se on osa sinua, se tuntee sinun tunteesi, se tulee luoksesi kun tarvitset sitä.

Lapis sanoi ja meni keittämään kahvia, vein aseen verstaaseen ja katsoin sitä ennen kuin laskin sen pöydälle.

- Tuntee sinun tunteesi… usko aseesi… tunne sen lämpö…

Toistin ääneen sanoja, jotka vaikuttivat aseen käyttöön, yritin ymmärtää niitä. Tähtäsin aseella seinään, ajattelin… ajattelin Varjoa, ajattelin tuhoavani hänet, ajattelin suojelevani Lapista, ajattelin rakastavani Lapista… ajatus siitä että rakastin Lapista tuntui lämpimältä, hymyilin itsekseni asialle. Lippaaseen oli ilmestynyt luoteja, huomasin ne mutta pysyin tyynenä, viimeksi ne katosivat kun keskittymiseni herpaantui. Ajattelin tunteitani, ajatteli Lapista rakkaudella, luodit hehkuivat hiljaa jonka jälkeen ne hiipuivat ja katosivat. Laskin aseen pöydälle ja mietin tapahtunutta, miksi luodit hävisivät… olin melkein oivaltanut sanojen merkityksen.

- Tunne on tultava syvältä sisimmästäni… se puuttuu..

Sanoin itselleni ääneen, miksi kaikki piti olla niin puhdasta tunnetta, miksi niissä ei voinut olla pientä epäillystä… miten pystyn suojelemaan Lapista, jos en rakasta häntä koko sydämestäni… eikö tämä määrä rakkautta riitä. Oloni tuntui synkältä, menin tuvan puolelle ja jäin ovensuuhun katsomaan Lapista, hän istui jo pöydässä odottaen minua aamupalalle. Katsoessani Lapista, tunnen kuinka sydämeni alkaa hakata, mutta silti ajattelen että hän on osin mies… yritän hyväksyä sen asian hänessä, mutta en voi… mitä minä teen, en voi kertoa tästä Lapikselle, hän voi huolestua. Pelkään että hän karkaa luotani jos epäilen häntä. Menin pöytään ja hymyilin Lapikselle, Lapis vastasi hymyyn lämpimästi, voi kuinka rakastan tuota hymyä… Päivä vieri iltaan ja Lapis tuli yhä levottomammaksi, kysyin mikä hänellä on, hän vaikutti jotenkin pelokkaalta.

- Minun on mentävä ulos… minun on käytävä peurana… tämä pakottava tunne ei lakkaa, mutta kun menen ulos, varjo voi viedä minut…

Lapis sanoi, lohdutin häntä.

- Minä olen luonasi, minä suojelen sinua, en anna hänen satuttaa sinua.

Sanoin Lapikselle ja halasin häntä, Lapis hymyili vaisusti.

- Ja Varjo ei ole ollut lähettyvillä pitkään aikaan…

Sanoin vielä, Lapis nyökkäsi ja loittoni minusta, hän meni ovelle, otti viittansa ja meni ulos. Jäin seisomaan tupaan, kuulin heleän tiukujen äänen, siellä hän nyt meni, peurana. Kurkkasin ikkunasta ulos, siellä oli ruvennut pyryttämään, hän todellakin hallitsi lumisateita. Siitä tuli mieleeni se kipeä ilta, jolloin isäni kuoli, muistan peuran hohtavat silmät kun myrsky ympäröi meidät, hohtikohan hänellä silmät nytkin ja mitä se hohde tarkkaan ottaen oli. Menin verstaaseen ja katsoin asetta, se lepäsi rauhallisesti pöydällä, se tulisi luokseni jos tarvitsisin sitä. Ahersin kelkkani parissa pitkään iltaan, menin tuvan puolelle ja lisäsin takkaan tulen, Lapis viipyi myöhään ulkona. Istuin takan ääressä odottamassa häntä ja torkahdin. Näin unta, siinä satoi lunta rauhallisesti kevyin hiutalein, kävelin hiljaa eteenpäin. Näin jonkun kävelevän vastaan ja lähelle tultaessa huomasin sen olevan Lumenjumala, hän käveli eteeni ylväästi, katsoin sitä. Katsoimme pitkään toisiamme kunnes uneni ilma muuttui myrskyisäksi, luulin ensin Lumenjumalan aiheuttavan sen, mutta näin hänen pelokkaan ja hapuilevan ilmeen. Lumi tuntui kylmältä ja painostavalta, näin kuinka Lumenjumala loikki peloissaan ympäriinsä etsien vihollista, tai siltä se näytti, mutta kun katsoin häntä tarkemmin huomasin hänen kimpussaan olevan sysimustan peuran. Musta peura yritti iskeä suuret sarvensa Lumenjumalan kylkeen ja näytti aivan kuin niistä yrittäisi hapuilla jotain mustia ulokkeita, jotka yrittivät tarttua Lumenjumalaan. Huusin Lumenjumalalle, aseeni ilmestyi käteeni, katsoin sitä tuntien viillon rinnassani… miten minä voin… ajattelin, mutta tähtäsin silti ja ammuin. Ase laukesi ja siitä lensi hohtava pieni luoti mustaan peuraan, joka raapaisi sitä rinnasta. Musta peura pysähtyi ja se katsoi minua tummilla ja syvillä silmättömillä silmillään, ihoni nousi kananlihalle, tunsin kuinka sen katse heikensi minua, kuulin kaukaisen huudon.. herää… Päässäni alkoi heittää, yritin pysyä pystyssä haparoiden… kuulin huudon uudelleen… herää… Heräsin, nousin tuolista säpsähtäen ylös, ihmettelin mitä tuo oikein tarkoitti, katsoin kättäni… puristin siinä asetta, sen lipas oli täynnä, nyt oli mentävä, Lapis tarvitsi minua. Puin päälleni ulkovaatteet nopeasti ja lähdin ulos, en tiennyt minne minun olisi pitänyt mennä, mutta kuulin jostain kaukaisuudesta helinän, Lumenjumalan helinän, juoksin helinän suuntaan. Ilma oli myrskyinen, mutta minun oli helppo juosta sateessa, tuuli ei haitannut edes näköäni, en välittänyt siitä vaan juoksin. Kuulin sydämeni lyönnin korvissa.. tunsin kuinka veri kohisi suonissani, puristin asetta kädessäni tiukasti, katseeni oli nauliutunut suoraan eteen, minä vaan juoksin… juoksin… juoksin… ja juoksin kunnes saavuin Lumenjumalan luokse. Näin mustan peuran ja kuinka se yritti ottaa peuraani kiinni, minun rakasta peuraani, en ajatellut muuta, toivoin aseeni toimivan. Tähtäsin mustaan peuraan ja yritin ampua, mutta mitään ei tapahtunut, karjuin pelosta. Miksi… miksi se ei toiminut… miksi en voinut ampua… minun oli pelastettava Lapis… Miksi… Kuulin kylmän ja ivallisen naurun, varjo oli ilmestynyt viereeni ja hän tarttui ranteeseeni, tunsin kuinka kehoni alkoi vapista…

- Voi sinua raukkaa, etkö saa ammuttua.

Varjo sanoi kylmällä ja karhealla äänellään, minua alkoi heikottaa, ihoni kalpeni… tunsin kuinka voimani ehtyivät, en jaksanut pitää käsiäni ylhäällä, käteni retkahtivat sivuille, polveni tärisivät, katosin kuinka musta peura väsytti Lapista, aloin lamaantua… miksi en voinut ampua… Lapiksen silmät hohtivat ja myrsky koveni, Lapis yritti estää varjoa tulemasta lähelleen tuulella ja lumella…

- Miksi en voi ampua… miksi en voi pelastaa Lapista… mitä minun pitää tehdä!

Sanoin hiljaa ja uupuneena, varjo nauroi ivallisesti ja tuli viereeni laskien kätensä hartioilleni.

- Mutta ethän sinä voi, et rakasta häntä… katso häntä, hän on puoliksi mies.

Varjo kuiskasi korvaani hymyillen, katsoin Lapista, rintani tuntui raskaalta…

- Haluan pelastaa hänet… en halua hänen kuolevan… rakastan häntä! Minä rakastan häntä!

Huusin niin kovaa kuin pystyin, loittonin varjosta ja käännyin häneen päin, tähtäsin ja laukaisin… Luoti osui varjoa hartiaan, varjo ulvahti viiltävästi ja katosi. Kuulin hänen kaikuvan ääneen tuulessa joka vannoi kostoa, en välittänyt siitä, olin saanut voimaa, sisälläni tuntui lämpö. Sitten kuulin Lapiksen hätäisen huudon ja käännyin häneen päin ja samassa musta peura juoksi lävitseni, huusin… mutta ääneni takertui kurkkuuni… kylmä tunne valtasi hetkessä kehoni, tunsin kuinka varjo oli viiltänyt sieluani… tunsin niin kovaa tuskaa, se oli sietämätöntä, rojahdin polvilleni maahan, henkeeni salpasi… Musta peura hyökkäsi uudelleen minua kohti, mutta Lapis syöksyi meidän väliin ja sai mustan peuran itsensä kimppuun, hän johdatti mustan peuran luotani, yritin saada henkeä ja nousin täristen… mielessäni pyöri vain ajatus pelastaa Lapis… Haparoin asettani kädessä, käteni tuntuivat tunnottomilta, nostin aseen tähtäimeen ja käännyin mustaan peuraan päin ja ammuin, luoti lensi kuin hidastettuna kohti mustaa peuraa ja osui sen kylkeen. Kuulin kuinka musta peura huusi kirskuvasti ja viiltävästi kivusta… musta peura kääntyi minuun päin ja tunsin sen kylmän ja murhanhimoisen katseen… tuijotimme toisiamme, olin peloissani. Nostin aseen uudelleen tähtäimeen, musta peura lähti tulemaan luokseni… käteni tärisivät… tähtäsin, valmistauduin ampumaan… ammuin… luoti lävisti mustan peuran kaulan, mutta se jatkoi juoksuaan… ammuin uudelleen, se osui hänen rintaan, se hidasti sitä vähän. Valo luodit tekivät kipeää siihen, musta peura muuttui lähelläni sankaksi mustaksi verhoksi joka hyökyi ylitseni, ammuin… luoti välähti osuessaan siihen ja tunsin kuinka varjo kulki lävitseni, kaaduin maahan… Kuulin Lumenjumalan hätäisen huudon, silmissäni alkoi sumeta… hengitys tuntui raskaalta, sydämeni jyskytti korvissani… mutta sen tiesin varmaksi, että olin saanut varjon hengiltä, tunsin sen kun varjo kulki lävitseni. Kuulin kun Lapis tuli luokseni huutaen nimeäni hädissään, Lapis rojahti polvilleen viereeni, hän oli hengästynyt väsymyksestä ja itkusta. Hymyilin Lapikselle, hän tarttui käteeni ja painoi sen poskeaan vasten.

- Älä anna periksi… sinä selviät, kunhan et anna periksi…

Lapis sanoi ja tunsin kuinka lämpimät kipinät valtasi kehoni.

- Kaikki on nyt hyvin… kunhan sinä olet turvassa…

Sanoin raskaasti henkäisten, minua väsytti hirveästi… toinen isku vei kaikki voimani… tietoisuuteni katosi… kuulin kaukaisuudessa Lapiksen huudon…


En tiedä kuinka pitkään olin tajuton, aluksi en ollut varma olinko kuollut vai elossa, mutta varmistuin asiasta nähdessäni Lapiksen vierelläni hymyillen.

- Tervetuloa takaisin Chole… olit viikon tajuttomana… pelkäsin sinun kuolleen menetettyäsi tajuntasi silloin… varjo oli kulkenut lävitsesi kaksi kertaa…

Lapis sanoi ja pyyhki tippuvia kyyneleitä poskiltaan, hymyilin Lapikselle ja nousin istumaan, kehoni tuntui raskaalta. Lapis asetteli tyynyt paremmin selkäni taakse, tartuin Lapista käsistä kiinni ja katsoin Lapista silmiin.

- Minä rakastan sinua.

Sanoin ja suutelin Lapista, Lapis vastasi suudelmaan ja halasi lämpimästi.

THE END