En malta odottaa säännöllistä julkaisua, joten ajattenin julkaista tämän Jumenjumala tarinan nopealla aika välillä :3

Kahdeksan vuotta myöhemmin….

Kesä oli kylässämme lyhyt, käytimme sen aja viljelemiseen, maamme olivat ravinteikkaat ja hyvät, sato saatiin aina just ja just ennen ensi lunta. Kävelin taas tapani mukaan pajaani, olin alkanut huoltaa moottorikelkkaani jo talvea varten. Kelkka oli isäni vanha turma kelkka, halusin säilyttää sen ja korjasin sen. Olin rakentanut kelkastani kevyen ja yhden istuttavan, siinä oli paljon tehoja ja leveät sukset että se pysyi lumen päällä hyvin. Odotin talvea aina innoissani, tunsin kuinka suonissani kuumotti, sormet syyhysivät jo päästä ajamaan, jahtaamaan Lumenjumalaa. Olin nähnyt sen viimeksi paritalvea taaksepäin, se oli vain vilaus lumituiskussa, kun kävelin kotia isän ja äidin haudalta. Kuulin sen tutun helinän, se soi pitkään päässäni ja ruokki koston himoani. Meidän kyläämme oli myös muuttanut salamyhkäinen nuori nainen, hän käveli aina tummassa kaavussa, talvisin se oli valkoinen. Sanottiin että hän oli hyvin kaunis ja iho oli helmen valkoinen ja sen hiukset olivat siniset ja kiharat. Niin monet kauppiaat olivat sanoneet, asioiden hänen kanssaan. Jotkut väittivät häntä kauniskasvoiseksi pojaksi, ne jotka olivat muka nähneet hänet. He väittivät myös että se olisi Lumenjumalan lähin palvoja ja jopa on sitä väitetty Lumenjumalaksi, naurettavaa. Minä en kiinnittänyt häneen paljoakaan huomiotani, toisin kuin ystäväni jotka yrittivät nähdä hänet tai päästä juttusille. Tarkistin öljyt ja polttoaineen kelkasta ja vedin sen käyntiin, se yskäisi parikertaa ja hurisi sitten tasaisesti, painoin kaasua hiukan ja hölläsin sitä parikertaa ja sammutin.

- Nyt odotellaan vain lunta enää…

Sanoin ääneen ja istahdin katselemaan kelkkaani työtuoliltani, ajattelin sitä iltaa kun hain kelkan tätini luonta, muistan sen selvästi kuin eilisen. Kelkka ei näyttänyt entiseltä, se oli kuin uudesti syntynyt. Olin kai torkahtanut, kun säikähtäen säpsähdin ylös tuoliltani kuullessani tutun helähdyksen, Lumijumala. Katselin ympärillä ja näin työhuoneen ovella seisovan kaapupukuisen naisen, hänellä oli kädessään radio. Ihmettelin mitä hän täällä teki ja miksi hänellä oli radio.

- Kylillä sanotaan sinun olevan näppärä käsistään, ajattelin voisitko korjata rikkoutuneen radioni, tätisi  kertoi sinun olevan täällä.

Nainen sanoi, hänen äänensä oli pehmeä ja silkkinen, otin radion häneltä.

- Voin vilkaista sitä.

Sanoin ja laskin radion pöydälle, nainen hymyili ja nosti katseensa minuun.

- Kiitos, tulen huomenna uudelleen.

Nainen sanoi ja lähti, seisoin hölmistyneenä katsoen naisen perään, näin hänen kasvonsa, mutta vain oikean puolen. Hänen hiuksensa peittivät toisen puolen kasvoista, hän oli todella kaunis, hänellä oli silmälasit.

Kun aamu valkeni, maahan satoi ensilumi, katsoin sitä keittiön ikkunasta juoden kahvia. Lumi tippui kevyesti vaappuen maahan, peittäen kaiken valkoiseen huntuun. Kylän lapset olivat leikkimässä innoissaan ensilumessa, valmistauduin lähtemään metsälle kavereiden kanssa. Ajattelimme käydä ampumassa muutaman jäniksen, kun niiden turkki olisi vielä ruskea kesän jäljiltä. Kun astuin pihalle, kaverit saapuivat jo mönkkäreillä, morjestin heille ja hain oman mönkkärini. Ajoimme suurelle metsälle ja jätimme mönkijät tien varteen ja menimme hiukan syvemmälle metsään jalkaisin, jalanjälkemme hävisivät melkein saman tien satavan lumen alle. Juttelimme kaikenlaista ja kerroin pojille sen naisen tuoneen radion luokseen korjattavaksi, he eivät meinanneet uskoa koko juttua, mutta sain heidät kyllä vakuutettua. Asetuimme asemiin ja juttelimme hiljaa odottaen saalista kohdalle, kun yks lähti ajamaan jäniksiä kauempaa. Olimme ampuneet jo muutaman jäniksen kun lumisade alkoi tihentyä, päätimme silti jäädä vielä metsästämään ja menimme hiukan syvemmälle metsään. Tähtäimessäni oli jänis, se oli tallustellut kymmenen metrin päässä, olimme hiljaa ja keskityin ampumaan, juuri kun olin ampumassa kuulin jostain kaukaa helinän, ammuin ohi ja jänis juoksi karkuun. Kaverit olivat ihmeissään kun ammuin ohi, en ikinä ampunut ohi. Nousin seisomaan ja kuuntelin mistä ääni tuli, se oli varmasti Lumenjumala. Käskin poikia olemaan hiljaa kun he rupesivat kyselemään, lähdin pikkuhiljaa kävelemään ääntä kohti, tunsin kuinka sydämeni alkoi hakata jännityksestä, en meinannut pysyä maltillisena, puristin kivääriäni käsissä. Kaverit huusivat perääni sillä he tajusivat minun kuulleen sen peuran.

- Hei, ei ole nyt hyvä lähtee sen perään kun terveytesi on hiukan huonontunut.

Yksi kavereistani huusi, en välittänyt, nyt oli hyvä tilaisuus, se kulki rauhallisesti. Se ei ollut kuullut meitä, olihan meillä äänen vaimentimet kivääreissä. Se oli sadan metrin päässä, kuulon perusteella. Olin hyvä jäljittämään, olinhan opetellut sitä kahdeksan vuotta. Lähdin juoksemaan peuraa kohti, juoksin hiljaa. Näin siitä vilahduksen, pysähdyin ja jäin tarkkailemaan sitä. Etsin sitä katseeltani ja löysin sen, se oli pysähtynyt loukkaantuneen peuran luokse. Loukkaantunut peura makasi maassa raskaasti hengittäen, sen kimppuun oli varmaan yksinäinen susi hyökännyt ja päässyt sudelta karkuun. Katsoin Lumenjumalaa, sen sininen vatsa hohki lumesta kauniisti, sen suuret ja ylväät sarvet kaartuivat pään päällä kuin kruunut. Sen siniset jalat olivat hoikat ja vahvat, aina kun se otti askeleen, niistä kuului hento tiu’un kilahdus ja sinistä hilettä leijaili maahan. Se oli kasvanut, siitä oli tullut täysikasvuinen uros. Se oli varma askelinen, voimakas mutta sulava, se oli niin puhtaan valkoinen. Kuulin kuinka kaverini saavuttivat minut, he tulivat vierelleni mykistyneenä, he näkivät Lumenjumalan ensimmäistä kertaa. Olimme hiljaa ja katsoimme sitä ja mitä se teki maassa makaavalle peuralle. Olimme niin hiljaa että kuulimme omat sydämen lyöntimme korvissa. Sydämeni hakkasi lujaa, hengitin raskaasti, kuntoni oli heikentynyt taas, mutta nostin aseeni valmiuteen ja tähtäsin vapisevin käsin. Lumenjumala kiersi peuran kerran ympäri ja kosketti sitä turvalla kylkeen, sininen valo kajahti peuran yllä ja katosi. Peura nousi ja seisoi hetken paikoillaan, sen haavat olivat tiessään ja sen silmät kiilsivät elämää kirkkaina. Sitten se lähti juoksemaan pois, Lumenjumala katsoi peuran perään ja kääntyi sitten katsomaan meitä. Kaverit henkäisivät yhteen ääneen.

- Se… näkee meidät..

Kaveri sanoi, ammuin ja samassa Lumenjumala kavahti takajaloille väistäen luotini, luoti raapaisi sitä etujalasta, kuulin sen kivun parahduksen ja samassa ammuin toisen laukauksen. Lumenjumala kaatui maahan, mutta nousi siitä ylös, kaverini olivat järkyttyneet teostani. Olin osunut sitä reiteen toisella laukauksella, luoti oli uponnut hänen lihaansa, latasin asetta uudelleen ja Lumenjumala lähti juoksuun, lähdin perään, kaverini jäivät niille sioilleen järkyttyneinä katsomaan perääni. Juoksin ja yritin päästä sopivalle etäisyydelle, Lumenjumala ei päässyt lujaa juoksemaan, sillä luoti teki kipeää haavassa. Saavutin sitä, tähtäsin uudelleen ja jalkani olivat pettää altani, menetin tasapainon ja kaaduin maahan. Minulla oli vaikeaa saada henkeä, minua pyörrytti, yritin nousta ja oksensin. Tuli niin huono olo, silmissä vilisi. Kuolenko minä.. ei, en voi vielä, ajattelin.

- Ei nyt, kunto älä petä…

Sanoin ähisten ja yritin nousta. Rämähdin maahan makaamaan, käännyin selälleni ja katsoin taivasta joka sumeni silmissäni. Kuulin helinän, en välittänyt siitä, minua harmitti, etten saanut sitä kiinni. Lumenjumala tuli luokseni, näin hänen hahmonsa kaartuvan ylleni, näin jo tosi huonosti, tajuntani oli katoamassa. Tunsin kuinka lämmin käsi painautui poskeani vasten, räpäytin silmiä väsyneenä, näin ihmishahmon. Kuka hän oli ja mistä hän tuli siihen, minne peura hävisi. Kuulin kavereideni huudot, hahmo kääntyi katsomaan äänen suuntaan, tunsin ihollani kipinöintiä, mutta se tuntui lämpimältä kipinöinniltä. Sitten menetin tajuni.