Tässäpä olisi ensimmäinen tarina jonka ajattelin julkaista. Se kertoo Chole Mahoyn nimisestä nuorukaisesta, jonka tehtävä on löytää tarunhohtoinen valkoinen peura, Lumenjumala. Tehtävä ei ole helppo, sillä sitä johtaa kosto isänsä menetyksestä ja vääränlainen totuus Lumenjumalasta. Asiat saavat nopean käänteen ja Chole ei ota enää selvää tunteistaan ja Hänelle paljastuu äitinsä ja valkoisen peuran syvä yhteys. Ja kuinka kylän laidalla asuva salaperäinen tyttö liittyy kaikkeen tähän.

Kyyti oli hirveän kova, isä ajoi lujaa. En melkein uskaltanut katsoa eteeni, puristin isääni vyötäröstä, en uskaltanut pitää kiinni kahvoista. Kuulin sivuillani muiden kelkkojen äänen, lumi tuprusi hirveästi, kuulin myös kun isä antoi komentoja muille kelkkailijoille kypärä kuulokkeiden kautta. Minua alkoi huimata, isä huomasi sen kun tiukensin otettani hänen.

– Huimaako sinua Chole…

Kuulin isäni sanovan minulle huolissaan, pudistin päätäni. En halunnut että tätä keskeytettiin itsepäisyyteni takia, olin odottanut tätä niin kauan ja pääsin vihdoin kun täytin kaksitoista. Isäni ja hänen pikku ryhmänsä yrittivät pyydystää lumenvalkoista, sinivatsaista peuraa. Se oli nuori, sen jalat kimmelsivät sinistä hilettä, halusin nähdä sen, se oli tarunhohtoinen, sillä oli kuulemma taikavoimia. Sen emä on pehmeä heleä lumi ja sen isä olisi raju lumimyrsky, niin kerrottiin, se eli tässä, lähes ikilumisessa maassa. Sitä pidettiin meidän kylässä lumenjumalana. Se joka pyydystäisi sen, saisi valtavan voiman ja hyvän onnen kylälleen, niin kerrottiin. En uskonut sitä, en pitänyt saduista ja en uskonut taikuuteen, halusin nähdä sen omin silmin, mutta halusin uskoa tähän. Se oli uskomatonta, miten se pystyi juoksemaan syvässä hangessa, sen pienillä sorkilla karkuun lähes äärirajoilla kulkevia moottorikelkkoja. En ollut varma johtuiko se heikotuksestani vai kuuluiko siitä pienestä peurasta kirkas lempeä helinä, kuin pienien tiukujen ääni, se oli kaunista, oloni koheni. Näin kuinka suuret pystysuorat kalliot nousivat edessämme, kylämme itäraja. Isä iloitsi, sillä he onnistuivat ajamaan sitä oikeaan suuntaan, kalliota vasten se olisi ansassa. Olin innoissani, pääsisin näkemään se vihdoin, sen jälkeen en surisi kuolemaani. Sillä sairastin tuntematonta sairautta, kylämme ja naapurikylien lääkärit eivät tienneet siihen parannuskeinoa, vain oireita lievittäviä lääkkeitä. En saanut rasittaa itseäni, sillä se heikensi rajusti tilaani ja se saattaisi tietää loppuani. Isä hidasti vauhtia ja antoi uusia komentoja muille, isä kaartoi oikealle ja silloin näin sen. Se oli tosiaan lumenvalkoinen, erotin sen hädintuskin lumipöllystä joka nousi sen jaloista juostessa. Näytti kuin se olisi liitänyt lumen päällä. Se oli tosi nuori, minua alkoi säälittää, karistin sen ajatuksen pois mielestä, halusin isäni nappaavan sen. Se pysähtyi nopeasti kallion edessä, se kääntyi katsomaan meitä. Se ei ollut lainkaan väsynyt, se oli peloissaan, vasa loikki edestakaisin hädissään etsien pakopaikkaa. Saarroimme sen ajaen edestakaisin kelkoilla laskematta sitä läpi. Vasa laski kirpeään pakkasilmaan hätäisen huudon, näin sen vasan suun liikkeistä. Taivaalle alkoi kertyä suuria synkkiä myrskypilviä, se oli mahdotonta, viikoksi luvattiin selkeää keliä. Sanoin pilvistä isälle, hän ei välittänyt siitä ja komensi ahdistamaan vasaa nurkkaan. Katsoin taakseni ja kauhistuin nähdessäni suuren myrskyrintaman joka lähestyi kuin suuri hyökyaalto. Katsoin isää ja huusin myrskystä, isä kääntyi katsomaan ja varoitti muita, mutta se iski yllemme peittäen kaiken hurjaan lumimyrskyyn, näin vasasta enää vilahduksen ja sen kuinka hänen silmänsä hohtivat sinistä valoa kuin pienet tulisoihdut ja silloin pyörryin…

Olin nähnyt tosi outoa unta pienestä peurasta, unessani oli myös nuori tyttö vai oliko se sittenkin poika, aivan kuin hän olisi muuttunut, se sanoi minulle jotain mutta en enää muistanut mitä se oli, heräsin aamulla, vai oliko se edes aamu. Istuin sairaalan vuoteella hölmistyneenä, tätini Mary alkoi itkeä vierelläni ja halasi minua, olin niin hämilläni, missä isä ja muut oli, mitä oli tapahtunut. Lääkäri tuli luoksemme ja pyysi Marya rauhoittumaan ja ottamaan lasin vettä. Mary pyyhki kyyneliä kasvoiltaan ja alkoi taas tihrustaa itkua, en saanut mitään selvää Maryn sanoista mitä hän yritti kertoa.

- Kauanko olen nukkunut… missä isä…

Kysyin ja laskin käteni Maryn käsille, Mary rauhoittui.

- Isäsi on kuollut… olet nukkunut yli viikon, luulin sinunkin kuolevan…

Mary sai sanottua ja pyyhki kyyneleitä silmiltään, pyysin lääkäriä selittämään tilanteen. Lääkäri kertoi isäni kadonneen myrskyssä, minä olin kai menettänyt tajuntani ja tippunut isäni kyydistä, olimme kummatkin kadonneet, muut miehet olivat palanneet takaisin kun eivät olleet saaneet teihin yhteyttä, sillä kaikilla olivat menneet kuulokkeet epäkuntoon ja sellaisessa myrskyssä oli mahdotonta etsiä mitään. Myrsky oli riehunut kaksi tunti ja kun muut palasivat tapahtuma paikalle, he löysivät isän kelkan murskaantuneena isoa kiveä vasten ja elottoman isäni ruumiin kauempana. Minua oli etsitty jonkun aikaa kunnes minut löydettiin lumi suojasta pensaan juurelta, suojassa myrskyltä, mutta hiukan paleltuneena. Se oli ihme miten olin selvinnyt, ensin pudotuksesta kelkan kyydissä ja selviytyminen hirmumyrskystä sairauteni kanssa. Olin ihmeissäni, tarina kuulosti niin huikealta… oliko Lumijumala pelastanut minut, niin lääkärit arvioivat outoa pelastumistani, en uskonut sitä, miksi se ei pelastanut isää, miksi se ei tappanut minuakin. Olin vihainen, niin turhautunut, raivostutti ja itketti. Miksi se antoi isän kuolla…

Päiviä vieri ja pääsin sairaalasta pois, lääkärit olivat myös ihmeissään sairauteni lievinneen hiukan, pystyisin kuulemma jopa juoksemaan. Jouduin myös muuttamaan tätini luo, kunnes olisin täysi-ikäinen, sillä äitiä minulla ei ollut, äitini oli kuollut minua synnyttäessä. Mutta sen tiesin varmaksi, halusin kostaa sille peuralle, halusin pyydystää Lumijumalan, isäni tähden, sen pyydystäminen oli niin tärkeää hänelle. Isä kertoi sen liittyvän äitini kuolemaan, siksi isä jahtasi sitä, mutta en tiedä tarkalleen miksi.