sunnuntai, 19. tammikuu 2020

Lapis ja luotipallo osa 5

Kisajoukkue saatiin kasattua ja heidän harjoitukset olivat nyt etusijalla, minut laitettiin aina vastustaja joukkueeseen ja sain silloin tällöin hiukan köniini. Istuin vaihtopenkillä ja seurasin muiden pelaamista. Miten minusta tuntui, että minusta pidettiin entistä vähemmän tässä joukkueessa ja Nero oli ruvennut juttelemaan kansani enemmän ja puolustamaa minua. Sainko sen takia muun joukkueen vihat niskaani, että tulin juttuun Neron kanssa, mitä en halunnut. Minua hiukan karmii, millä tavalla Nero katsoo minua, kuin hän haluaisi purkaa loitsuni. Havahduin, kun kuulin huudahduksen katsomon ylätasanteelta. Oppilaat tykkäsivät hengailla salin katsomossa paljon ja siellä oli nyt pieni porukka, joka piiritti kahta tyttöä. Seurasin mitä he tekivät, kiusaamisen kohteena olevat tytöt olivat selkeästi peloissaan, kun yksi heitä piirittänyt tytöistä nappasi toista ranteesta ja nosti sen eteensä. Havahduin siihen, että olin joskus aistinut sillä tytöllä olevan joku peiteloitsu kämmen selästä ja samassa huomasin, kun kiusaaja purki loitsun ja tytön käsi muuttui harmaaksi ja rupiseksi. Kuulin kiusaajien mollaavan häntä ja haukkuen häntä. Käänsin katseeni pois ja kosketin poskipäätäni. Tuon takia käytän meikkiä, koulussamme oli paljon sellaisia kiusaajia, jotka purkivat tahallaan toisten peiteloitsuja, jos sellaisen löysivät joltakin. Koulussamme oli useampi, joilla oli jotain kosmeettisia vikoja, tai he halusivat peittää puoliverisyytensä, sillä täällä he olivat usein pilkan kohteena. Se sai mieleni surulliseksi ja havahduin, kun Nero tuli eteni ja katsoi tasanteelle. – Ikävää, mutta voit lähteä. Jatkamme tästä kisajoukkueen kanssa. Nero sanoi ja lähti takaisin kentälle, yllätyin Neron sanoista ja nousin sitten ylös ja lähdin suuntaamaan pukkarille päin. Mitä Nero yrittää, hän on minua kotaan liian ystävällinen, vai yrittääkö hän olla minulle mieliksi, mutta hän ei ole puhunut mitään siitä tapahtumasta. Elisabet odotti minua, tavalliseen tapan aulassa ja lähdimme kävelemään kotia. – Nero on ollut yllättävän kiltti poika. Elisabet sanoi yllättäen, yllätyin sitä hiukan ja katsoi kysyvästi häntä. – Joo… hän ei ole puhunut sitä mitään. Sanoin mietteliäänä. – Ihan hyvä. Elisabet sanoi ja kahmaisi minut kainaloon.

Kuusi viikkoa siihen meni, kunnes Nero tuli luokseni. – Lapis, lähde ulos kanssani. Nero sanoa töksäytti sen ja olin vetää vettä henkeeni, mitä join juomapullostani ja purskautin ne suustani. Pyyhin suupieliäni ja katsoin Neroa yllättyneenä, naama punaisena. - Mitä? Sain sanottua ja katsoin Neroa. – Lähde ulos kanssani. En ole saanut sinua pois mielestäni ja halua tutustua sinuun paremmin. Nero sanoi naama perus lukemilla, yritin lukea hänen kasvoiltaan, mitä hän oikeasti yritti, mutta hän taita olla tosissaan. Vilkuilin ympärilleni ja katsoin Neroa uudelleen. – Älä sano tuollaista ääneen… Sanoin, mutta Nero tarttui minua hartioista kiinni ja tuli lähemmäksi. – Lähde kanssani ulos. Nero toisti edelleen, se sai minut häkeltymän ja työnsin Neron kauemmaksi ja pudistin päätäni. – E...en lähde… Sain sanottua ja työnsin Neron kauemmaksi ja pakenin paikalta. Juoksin pukkareille ja keräsin kamani, sydämeni hakasi hurjana, mitä minä olin kuullut, oliko tämä edes totta… Nero halusi lähteä ulos kanssani… Menin Elisabetin luokse poskieni helottaen tulipunaisena ja Elisabet katsoi minua hiukan huolissaan ja oli sano jotain. – Ei minulla mitään hätää, ei ole sattunut mitään. Sanoin nopeasti ja peitin poskeni kämmenillä ja kävelin Elisabetin ohi, joka yritti saada minulta vastausta koko kotimatkan.

Kotona istuin pöytäni äärellä ja katsoin Leon kultareunuksista keräilykorttia. – Minua pyydettiin ulos… mutta kieltäydyin siitä, koska sinä olet minun idolini, halua vain sinut. Sanoin hymyillen nojautuen käsivarteni päälle pöydälle ja nostin kortin ihan eteeni ja katsoin sitä hymyillen ja haaveillen.

sunnuntai, 12. tammikuu 2020

Lapis ja luotipallo osa 4

Seuraavana päivänä kävelin kouluun Renen saattamana, Elisabetin oli mentävä tuntia aikaisempaan ja vanhemmilla oli tärkeä tapaaminen heti aamusta. – Hyvää koulupäivä, nuori herra. Rene sanoi ja lähti sitten takaisin päin jätettyä minut koulun oville ja tarkistaen, että menin sisälle. – Menet huomisesta päivästä lähtien vaunuilla kouluun. En anna sinun kävellä enää kouluun. Isä sanoi edellisenä iltana, meidän syödessä iltapalaa. Katsoin isää yllättyneenä. – En suostu siihen. Haluan pitää kuntoni yllä kävelemällä kouluun. Sanoin tomerasti, mutta olin silti hiukan epävarma, isä katosi minua hiukan tiukasti, mutta huokaisi sitten. – Jään taas kakkoseksi, jos rupean kiistelemään kanssasi harrastuksestasi. Isä sanoi lopulta hymyillen, hymyilin hiukan itsekin. – Minä kävelen Lapiksen kanssa ne aamut, kun voin. Elisabet sanoi hymyillen. – Hyvä, katsotaan sitten, kuka kävelee kanssasi muina aamuina, kun Elisabetillä on aikaisempi lähtö. Isä anoi.

Päivän tunnit menivät jotenkin hitaasti ja välitunnit pysyttelin luokissa, sillä en halunnut nähdä Neroa käytävillä, Elisabet tuli käymään välillä luonani, kuin tarkistaakseni, että olin vielä kunnossa. – Miksi siskosi on käynyt koko päivän luonasi? Hän ei ole tehnyt sitä yleensä? Siro kysyi, katsoessaan poistuvaa Elisabetin selkää. – Hän on vain huolissaan. Sanoin, Siro kääntyi puoleeni ja katsoi minua. – Onko jotain sattunut? Siro kysyi, sillä hän huomasi huolen kasvoillani. – Ei mitään vakavaa, joten ole huoleti. Elisabet on vain hiukan ylisuojeleva minua kohtaan, kyllä se tästä hiipuu. Sanoin hymyille leveästi, näyttäen mahdollisimman pirteältä. Siro kohautti hartioita. – Noh, olette muutenkin salaperäisiä, niin kai tämä on normaalia. Siro sanoi virnistäen ja mottasi minua olkapäähän, naurahdin.

Viimeisen tunnin jälkeen laahustin raskain askelin salille päin. Minulla oli niin ristiriitaisia tunteita, halusin mennä kiireellä harkkoihin, mutta pelkäsin kohdata Neron ja olla menemättä. Pysähdyin pukuhuoneen ovelle ja pidin kättäni kahvan päällä empien, mutta tartuin kahvaan ja astuin sisään tomerasti. Rakastan pelaamista liikaa ja minulla on tavoitteeni ja en halua luopua siitä.

Päivän harkat menivät hyvin, vaikka minua hermostutti kohdata Neron katse, mikä tarkkaili jokaista liikettäni. Päivän pääteeksi valmentaja tuli jututtaman minua. – Lapis, haluan sinut kisajoukkueeseen. Olet yksi parhaista pelaajistamme, miltä kuulostaisi? Valmentaja sanoi hymyillen, olin yllättynyt, mutta vastasin niin kuin aina. – Anteeksi, muta en ole kiinnostunut kisaamaan. Sanoin, valmentaja oli pettynyt. – Tulisit nyt, taitosi menevät hukkaan vain rivimiehenä. Voisit edetä tässä pelissä, vaikka kuinka pitkälle. Valmentaja sanoi ja yritti saada minua kisajoukkueeseen, kunnes Nero tuli valmentajan vierelle laskien käden hänen hartialle. – Hän ei halua kisata, joten anna hänen olla. Nero sanoi ja poistui sitten, valmentaja katsoi hölmistyneenä Neron perään ja kääntyi sitten minun päin ja katsoi minua pettyneenä. – Saat sitten pysyä rivimiehenä. Valmentaja sanoi ja katsoi minuna päästä varpaisiin. – Harmi. Valmentaja sanoi ja poistui, sain kylmiä väreitä, mitä tuo katse tarkoitti, se kylmäsi selkäpiitäni. Menin pukkareille ja vaihdoin vaatteet ja menin aulaan, missä Elisabet jo odotti. Hän nosti kätensä nenälleen. – Teillä taisi olla kovat treenit, haiset hielle. Elisabet sanoi, naurahdin. – Joo. Kisat ovat lähestymässä ja alamme valmistautua niihin kasaamalla kisajoukkuetta. Sanoin, Elisabet hymyili. – Minuakin pyydettiin kisajoukkueeseen, mutta kieltäydyin. Sanoin, Elisabet oli yllättynyt, mutta mietti sitten. – Se oli ehkä viisas päätös, kun Nero on kapteeninanne, mutta miksi kieltäydyit? Elisabet kysyi ja laski kätensä alas, kun pääsimme ulos. – En vain halua pelata kisoissa. Sanoin vaisusti, Elisabet virnisti. – Vieläkö haaveilet Dragonvillen joukkueesta? Elisabet sanoi ja pukkasi minua kevyesti hartiasta, hymyilin nolona. – Joo, se on haaveeni. Sanoin hymyillen ujona.

sunnuntai, 12. tammikuu 2020

Julkaisuväli muutos

Joo, nyt rupee näyttää siltä, että en kerkeä päivitellä blogia parillisina päivinä, joten olen päättänyt, että julkaisen kerran viikossa, viikonloppuisin, milloin minulla on aikaa...

Vuoden aloitus tulee olemaan muutenkin hyvin kiireinen, kun conit alkavat taas pyöriä ja tiedossa on paljon juhlia tälle vuodelle, mutta pyrin tekemään päivitykset tänne.

Olen myös panostanut kovassa nousussa olevaan harrastukseeni, kynsien laittoon, mikä vie myös oman aikansa. Tekeleitäni voi seurata instassa @glitternailmania sivustoani, minne julkaisen tekemiäni kynsiä. Haaveena on käydä kynsiteknikon koullutus :D


Tarinaa jatketaan sitten omalla julkaisulla, joten en laita sitä tämän julkasun jatkoksi :D

keskiviikko, 8. tammikuu 2020

Lapis ja luotipallo osa 3

Tämä tarina tulee pienissä pätkissä, sen lyhyvyyden takia, sekä siksi, että en ole päässyt kirjoittamaan seuraavaksi julkaisu jonossa olevaa vielä loppuun -_-

Nyt tulee tooooooosi lyhyt pätkä.


Kouluun päästyään Elisabet etsi Neron, joka katsoi hiukan varautuneesti Elisabetiä, kun hän tuli tomerasti hänen luokseen. – Meidän on juteltava, rauhassa. Elisabet sanoi, Nero nyökkäsi ja pyysi seuraamaan. He menivät tyhjään kerhohuoneeseen ja Nero lukitsi oven perässään. Elisabet katsoi Neroa tuimasti. – Ethän ole selvittänyt, mikä se merkki on? Elisabet kysyi, Nero oli jännittynyt ja katsoi varautuneesti Elisabetiä. – En. Enkä aio kertoa tästä kenellekään. En halua ongelmia Lapikselle. Nero sanoi ja Elisabet tuli aivan Neron eteen ja katsoi häntä syvälle silmiin. – Hyvä, tai muuten isä tulee ja pyyhkii muistisi Lapiksesta. Sillä olet nähnyt jotain hyvin arkaluontoista, mikä ei saa levitä. Elisabet sanoi vakavana, Nero nyökkäsi. – Ymmärrän. Nero sanoi vakuuttavasti. - Hyvä. Olet hänen kapteeni, mutta pysy muuten erossa hänestä. Lapis ei tule tänään harjoituksiin, hän on kipeänä. Elisabet sanoi ja lähti. Nero jäi seisomaan luokkahuoneeseen ja painoi käden rintansa vasten. – Sitä en voi ehkä luvata, hän oli niin kaunis. Nero sanoi hiljaa itsekseen ja lähti sitten tunnille kellon pirahtaessa.

maanantai, 6. tammikuu 2020

Huppista keikkaa... sekä uusi osa Lapis ja luotipalloa

Oho, paripäivää vilahti ohi kuin koomassa... mikä kuvasti täydellisesti parin päivän fiilistä.

Työt lähtenyt taas kulkemaan kivasti ja vuoden ekat ylityötkin painettu ja ihan kunnolla, minkä takia on hiuka väsyttänytkin ja päivitys jäänyt välistä.

Mutta korjataan asia pikimiten ja seuraavaa pätkää näytölle :D


Käänsin katseeni varovasti ja näin Neron seisova siellä hyvin yllättynyt ilme kasvoillansa ja pidellen korvikseni pientä palloa sormissaan. Levitin hitaasti pyyhkeen vartaloni suojaksi, seisomme kummatkin hiljaa liikkumatta ja tuijottamalla toisiamme. – Lapis?? Nero sai sanottua lopulta ja otti askelen lähemmäksi, säpsähdin sitä ja katsoin hiukan peloissani Neroa ja aloin haroa korvistani paikalleni ja se mennä sujahti ja muutuin takaisin mieheksi, samassa Nero seisoi jo vierelläni ja tarttui minua kädestä kiinni ja katsoi minua suoran silmiin. – E…et nähnyt mitään… kuvittelet kaiken… Sanoin ääni väristen ja yritin irrottautua otteesta, mutta Nero ei hellittänyt ja puristi ranteestani tiukemmin ja käänsi minut itseensä päin, jotta näki minut kunnolla. – Olit naisena? Etkö ollutkin? Nero sanoi, pudistin päätäni voimakkaasti ja käänsin katseeni pois. – Ei… en ollut, et nähnyt mitään. Päätä irti. Sanoin ja yritin riuhtoa kättäni irti, mutta Nero tarttui leuastani kiinni napakasti ja käänsi korvis puolen itseensä ja oli ottamassa korvista pois. – Älä! Huudahdin ja samassa kuulimme huudon aulasta. – Lapis! Oletko vielä täällä?! Kuulimme Elisabetin huutavan ja Nero laski irti minusta. Keräsin vaatteeni kiireesti ja riensin pukukaappien puolelle. – O.. ole kohta valmis…. Huusin äänen hiukan tärisevän, yrittäen hillitä sitä. Puin päälleni kiireesti ja riensin Elisabetin luokse ja hän huomasi heti, jonkun olevan pielessä. – Merkkisi näkyy, mitä on sattunut? Elisabet kysyi ja pysäytti minut tarttuen hartioista. – Lapis, mitä on tapahtunut? Oletko kunnossa? Elisabet kysyi ja katsoi pukareille päin ja näki Neron tuleva sieltä ulos. – Nero? Mitä teit Lapikselle. Elisabet sanoi vihaisena ja meni Neron luokse ja tarttui häntä rinnuksista kiinni ja katsoi vihaisena Neroa. – Näin vain hänen merkkinsä. Mitä se tarkoittaa? Nero sanoi, Elisabet päästi irti Nerosta. – Se ei kuulu sinulle. Elisabet sanoi napakasti ja palasi luokseni ja tarttui minua hartiasta ja lähti kuljettamaan kotia. Kävelimme hiljaa kotimatkan ja tunsin, kuinka Elisabetin käsi tärisi hartiallani ja hänen kasvoistaan näki pelon. Pysähdyin ja Elisabet yllättyi sitä ja kääntyi puoleeni hätäisenä. Halasin Elisabetiä, mikä yllätti hänet, mutta hän halasi minua myös. – En minä ollut kuolemassa sisko… hän vain näki… merkkini. Sanoin painaen pääni Elisabetin rintaa vasten. Tunsin kun Elisabet pidätteli itkua. – Pelästyin mitä sinulle on tapahtunut, kun näin järkyttyneet kasvosi… Elisabet sanoi, halasin Elisabetiä tiukasti. – Ei minulla ole hätää, ei mitään hätää. Sanoin ja Elisabet alkoi itkeä, lohdutin häntä.

Menimme kotiin, kun Elisabet oli rauhoittunut ja äiti huomasi kasvoistamme heti, että jotain on sattunut. – Lapis, Elisabet? Mitä on sattunut? Äiti kysyi huolissaan ja tarkisti meidät kummatkin. Isä tuli toimistohuoneestaan katsoma mitä on meneillään. – Joku on nähnyt merkkisi. Isä sanoi, hän oli tarkka ja huomasi heti, mitä oli meneillään, nyökkäsin varovasti. – Hän oli Nero, hän on luokaltani. Elisabet sanoi, isän ilme vakavoitui. – Tiesikö hän siitä mitään? Isä kysyi, Elisabet pudisti päätänsä. – Uskon että ei. Elisabet sanoi. – Hän taitaa olla niitä Von Khlennarin poikia. Isä sanoi mietteliäänä ja lähti hakemaan takkinsa. – Minne lähdet? Elisabet kysyi yllättyneenä. – Lähden tapaaman sitä poikaa heti. Pyyhin hänen muistinsa Lapiksesta. Isä sanoi. – Ei! Huudahdin ja peitin samassa suuni kämmenelläni, kaikki katsoivat minua yllättyneenä. – Hän on kapteenini… et voi pyyhkiä hänen muistiansa… Sanoin hätäisesti, pelkäsin pelaamiseni puolesta ja en halunnut lopettaa sitä, vaikka Nero näki minut… Selviän kyllä sitä jotenkin. – Enkä halua lopettaa pelaamista. Sanoin vielä ja katsoin isää anovasti. Isä tuli luokseni ja laskeutui tasolleni ja katsoi suoraa silmiini. – Tiedän tämän harrastuksen olevan sinulle tärkeä, mutta turvallisuutesi menee sen edelle ja en voi antaa muiden tietää sinun oleva silkkipeura. Isä sanoi vakavana, tartuin isää kädestä kiinni. – Ei! En suostu tähän, et voi viedä luotipalloa minulta! Et voi tehdä tätä minulle…. Sanoin itkuisena, aloin itkeä vuolaasti, myös sen takia, että aikaisempi jännitys laukesi ja isä otti minut tiukkaan halaukseen. – Hyvä on. Elisabet jutelkoon hänelle, mutta en voi antaa sinun enää kulkea yksin kouluun. Isä sanoi ja nyökkäsin myöntävästi.

Illalla maatessani sängyllä, pyörittelin korvikseni uutta palloa, minkä olin laittanut siihen, sillä minulla oli yksi varapallo siihen. Mietin tapahtumaa mitä oli sattunut pukarilla, miksi valehtelin perheelleni, mitä Nero oli nähnyt… varmaan siksi, että tulisin silloin menettämään rakkaan harrastukseni ja joutuisin varmaan heti vaihtama koulua, mutta en halunnut menettää ainutta ystävääni, mitä minulla oli. Tulisin kyllä selviämään siitä, mutta en pysty menemään varmaan koulun huomenna.

Aamu valkeni ja olin todella väsynyt, en saanut nukuttua kunnolla ja istuin aamupalapöydässä vaisuna. – Mikä hätänä kultaseni? Äiti kysyi katsoessaan minua, tuijotin leipääni, en ollut koskenut siihen, sillä minulla ei ollut nälkä. – En halua mennä koulun tänään… Sanoin vaisusti, kuulin äidin huokaisevan. – Painaako eilinen sinua niin paljon. Äiti sanoi ja tuli vierelleni ja suukotti päälakeani. – Ilmoitan koulun, että olet kipeänä ja olet poissa tämän päivän. Äiti sanoi, nyökkäsin. – Pidän Nerolle tänään kunnon puhuttelun. Elisabet sanoi viereltäni ja nousi lähteäkseen kouluun ja halasi minua ohi mennen. Menin sitten huoneeseeni syömättä mitään.